Rosvorantueen tarinoita IX

Sota oli ohi. Elämän paluu entiselleen oli mahdotonta, mutta intoa uuden luomiseen oli kyllä. Nuoret menivät naimisiin, puitteet olivat ankeat paperikukkineen ja puukenkineen.

Metsätöitä oli enemmän kuin jaksoivat tehdä. Metsureita asutettiin taloihin ja me lapset ihmettelimme tekojäseniä sänkyjen päällä miesten mentyä saunaan.
Sodasta ei tullut yhtään tervettä henkilöä; ruumis oli ehjä, mieli nyrjähtänyt. Tai päinvastoin, tai molempia. Silloin ei kriisiapua ollut tarjolla muutoin kuin miesten saunoissa ja pappien kanssa ehkä. Suomalainen elämäntapa on karua ja kovaa; kaikesta on selvittävä yksin.

Rosvorantueella oli kesäteatteri. Opettaja Leisti oli itsekin sodan satuttama. Hän kokosi nuorehkoja miehiä teatterikerhoonsa. Aleksis Kiven Seitsämän veljestä sai uusia vivahteita. Isänikin oli mukana kuulemma Timon roolissa. Hän taisi olla ainoa laulutaitoinen porukassa. Joka tapauksessa ryhmä kiersi Pohjois-Karjalassa. Mietin mielessäni ryhmäkuria ja alkoholinkäyttöä. Sodan jälkeen mieliä lääkittiin ja unohdusta haettiin viinan voimalla.

Politiikka tuli näkyväksi seinille ilmestyneistä vaalimainoksista. Kuvassa oli Maunu Pekkala ja Urho Kekkonen ainakin. Suomi alkoi nousta hitaasti mutta varmasti.