Ohjaajavanhuksen risti II

Pahuuden ilmentymiä luostarissa.

Isä Paisi luki evankeliumia kammiossa vakaasti, mutta hän ei voinut välttyä epäilyksiltä että jotain outoa tapahtui. Paikalle oli tullut suurijoukko ihmisiä kunnioittamaan isä Zosiman muistoa. Eräs kaupungin selkärangaton nainen oli lähettänyt tiedustelijan vakoilemaan. Isä Paisi tunsi liikehdintää ja levottomuutta jopa oman valjestönsä parissa.

Hän haisee jo! Haistelijoita ja nuuhkijoita kävi kammiossa. Isä Paisi jatkoi lumkemista ja kolmen aikaan iltapäivällä kalmanhaju tuntui jo. Isä Zosima oli kuiva ja hänen jalkansa olivat kuivuneet luihin kiinni.

Isä Zosiman suosio ei perustunut ihmeisiin, vaan hänen suosionsa perustui rakkauteen. Hänelle oli kerääntynyt myös kateellisia vihamiehiä sekä luostarin sisälle, että ulkopuolelle.

Mikä hänessä on Pyhää? Oli heidän kysymyksensä. Kun aika kului alkoivat kammiossa kävijät olla vähemmän pyhiä. Yksikin munkki otti tiedottajan roolin ja kertoi odottaville joukoille miten asiat olivat. Joidenkin kasvoilta loisti vihamielinen ja vahingoniloinen ilme.

Suurin osa väkijoukosta oli isä Zosoman hengellisiä lapsia. He olivat isä Zosiman puolella.

Nyt oli niin että pyhän ihmisen ruumis ei haise kalmalle. Näin päättivät isä Zosiman vastustajat. Athoksella ajateltiin että ruumis saa hajota ja pitääkin hajota. Pyhyys tunnistettiin luiden väristä vuosien päästä. Meripihkan variset luut olivat todiste pyhyydestä.

Ulkoa alkoi kuulua epäpyhää meteliä ja se voimistui. Munkkien lähetystä pyrki kammioon, mutta pysähtyi portaikkoon. Isä Paisi luki voimakkaasti evankeliumia. Vähän päästä johtajamunkki sekosi ja paineli keljaansa huitoen käsillään ja huutaen käsittämättömiä.

Isä Zosiman ruumis ei haissut muulle kuin mehiläisvahalle, hän oli niin kuivunut että kaikki rasva oli poissa.

Aljosa järkyttyi ja sai luvan mennä perheensä luo.