Monday, November 30, 2015

Piparien tuoksussa

Tässä hyllyllä pipareita. Takaa häämöttää Elina Soraisen tekemä kaunis teemuki.

Täällä tuoksuu pipareille. Viisi lasipurkkia pöydällä, täynnä Hildegard Bingeniläisen keskiaikaisella reseptillä tehtyjä pipareita. Miksi noihin ei käytetä hunajaa, sitä ihmettelen. Reseptejä liikkuu netissä ja niissä on eri variaatioita.

Hildegard B. oli nunna ja myöhemmin hänellä oli ihan oma luostari. Luultavasti hän oli tahtonainen ja hänellä oli varmasti vaikutusvaltaisia sukulaisia ja ystäviä, ilman niitä olisi ollut vaikeaa toimia katolisessa kirkossa naisena. Hän oli mystikko, kirjailija ja kirkkomusiikin säveltäjä. Hänet julistettiin pyhimykseksi 2012. Hän oli ajattelija teologi ja lääketieteen uran uurtaja. Hänen elämäntyötään on vähätelty koska naisia ei tiedemaailmassa ja kirkossa arvostettu.

Pipareihin tarvitaan voita 200gr, tummaa ruokosokeria 150gr, mantelijauhoa 200 gr, munia 2, muskottia, kanelia, neilikkaa, vaniljaa, leivinjauhetta, ja suolaa hyppysellinen, täysjyväspelttijauhoa 400 gr.

Voi ja sokeri vaahdotetaan, sitten sotketaan muut aineet sopivassa järjestyksessä sekaan.
Taikinasta voi leipoa tankoja ja laittaa jääkaappiin yön yli pidettäväksi. Tangosta leikataan kakkaroita ja paistetaan.






Sunday, November 29, 2015

Alakuloisia kuvia Turussa

Siellä oli ollut juhlat. Oikein piispakin paikalla. Tilaisuudesta tiedotettiin puoli vuorokautta aikaisemmin netissä. Aamiset-lehdessä oli ollut ilmoitus kyllä. Turun-Sanomat olisi tehokkaanpi tai linjaan sopiva. Pidot paranevat kun väki vähenee. Tilaisuudessa kuulemma tarjottiin romanialaista ruokaa. Uskallan epäillä että romanialainen ruoka on samoin kuin muutkin kansalliset ruoat hyvinkin kansainvälistä.

Alakuloisessa joulukuun valossa märkää uhkuvassa keskustassa ei jouluvaloja näkynyt juurikaan, vaikka niitä kyllä oli.

Joen vesi on korkealla. Kuuluisa kuusi ei loista vaikka sytytettiin eilen loisteeseen. Sitten satoi reippaasti puhdasta, kylmää vettä.





Saturday, November 28, 2015

Ne vanhat järeät kuuset olivat ikonit

Meidän kotimetsämme Ilomantsin Vinkaressa on tuhottu. Maisema on metsäkoneiden raiskaama ja maaperä on ruhjottu. Onneksi kaukaa viisas äitimme (90v) istutti vuosien saatossa kuusiaitaa mahdollisen varalle. Sitä eivät sentään kaataneet. Voi olla että sadan vuoden päästä metsä on taas kaadettavissa. Mikäli havupuita enää on silloin.

Ne Vanhat järeät kuuset oliva ikonit. Nyt niitä ei ole. Kuulin että Suomen tehometsäpolitiikka juontaa juurensa natsi-Saksan metsienhoitopolitiikasta. Jälki on sen mukaista.

Miksi puita ei voida kaataa kuten ennen, maisemaa runtelematta. Se lienee turhaa huminaa metsäkonttoreiden ja pääomaherrojen korvissa.

En laita tähän kuvaa sillä kunnioitan vainajia eli metsää ja puita.

Minulla on suruaika. Pelkkä hiljainen hetki ei riitä nyt.

Voi olla että minäkin olen emotionaalinen ja taiteilijain tapaan tunteella talouselämään suhtautuva henkilö. Sellaisiakin tarvitaan. (Terveisiä Matti Apuselle, tuolle tunteettoman talouselämän emotionaaliselle setämies expertille)

Vanhalla Suurtorilla tänään

Pieniä kojuja, myytävää hyvän asian hyväksi.
Sumppia en juonut mutta hauska tuo koju tuntui olevan. Joulukoristeiden vaihtotorin vieressä.

Hiidenmaan käsityöperinnettä myynnissä. Edullista ja lämmintä. Jotkut vieruksuvat villan tuoksua, mutta ei se niin vahvaa ole että häiritsisi. Lähes huovitetut takit kiinnostavat minua erityisesti.
Hämärän laskeutuessa tulee joulun taikaa maisemaan.

Kohta syttyvät kuusen valot. Adventin aika alkaa. Alla Hiidenmaan takkeja

Wednesday, November 25, 2015

Tiedätkö mitä seinäsi takana tapahtuu?

Voiko puutalossa asuva henkilö pyörittää huorapalvelua kämpässään? Maru oli tuohtunut. Eilen kun palasin kotiin, seisoi kyseisen huoneiston edessä venäläinen nainen, pian ilmestyi karkeatekoinen, parittajan näköinen kaveri avaamaan naiselle oven. Ei ollut ensimmäinen kerta. Usein olen nähnyt myös eteläamerikkalaisen säihkysäären poistuvan asunnosta. Kerran kesällä istui puleerattu nainen ohuessa mekossa portailla ihan kuin kauppatavara. Mitä jos siellä harrastetaan ihmiskauppaa?

Kumma kun sieltä ei kuulu mitään ääntä. Jos siellä harrastetaan pehmoseksiä sadomasokismin sijaan? Kysy koiraihmisiltä, he näkevät eniten koiria ulkoiluttaessaan.
Kerran yksi koiran ulkoiluttaja keksi kuolleen ihmisen asunnossa, voi olla että koiralla oli osuutta asiaan että kuollut löytyi.

Tiedätkö, kysyin Marulta, onko maksullisen seksin harjoittaminen rikos? Tai jos häiriöitä taloyhtiössä ei ilmene, voiko asiaan mitenkään puuttua. Voihan olla että he tekevät sitä ihan vapaaehtoisesti. Ei tunnu kovin mukavalta ajatukselta. Merkillinen asunto, sillä aina siellä on lopulta tapahtunut jotain epämiellyttävää koko historian ajan.

Päätimme jättää asian tuonnemmaksi. Ehkä huoneistoa vuokrataan ulkomaalaisille hätämajoituksena. Nigerialainen kaunotar seisoi huoneiston edessä kun lähdimme kaupungille. Mistä tiesin että nigerialainen, miksi ei vaikka senegalilainen. Hänellä oli hyvä ryhti kuten afrikkalaisilla naisilla yleensä on. Toivottavasti hänelle tuotiin avain, sateessa ei ole kovin mukavaa seistä.

Olen huomannut että kyseisessä huoneustossa ei asu enää ketään. Tyttöjen käynnit loppuivat. Hämärä homma.

Tuesday, November 24, 2015

Unessa matkustan usein sota-ajan junassa

Minulla oli kulttuurikaveri. Hän oli suomenruotsalainen aatelissukuinen herrasmies. Kävimme teattereissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä. Hän toimi aktiivisesti rauhan ja konfliktintutkimuksessa. Kun hän kuoli sain postia hänen pojaltaan. Se sisälsi kirjeitä kirjeenvaihdostamme. Hän kertoi löytäneensä isänsä laatikosta ja halusi palauttaa ne minulle. Kiitin häntä liikuttuneena. Kun itse kuolisin lapseni eivät palauttaisi mitään kenellekään, sillä ainoa lapseni kuoli tapaturmaisesti ennen syntymäänsä. En halunnut puhua tästä kenellekään ennen tätä.

Unessa matkustan usein sota-ajan junassa. Istun puupenkeillä sillä tiedän että täit viihtyvät pehmustetuissa penkeissä. Maisemat vaihtuvat ja juuri kun ilmoitetaan että juna saapuu Viipuriin herään. Näen tyynyllä hämähäkin ja tiedän että se on hallusinaatio. Sydänlääke saa niitä aikaan. Käännän tyynyn, nousen ylös sillä tiedän etten nukkuisi enää sinä yönä.

Muistan Hämeenkyrön kesäyöt ja sireenien tuoksun. Taata soitti aina kello puoli kahdeksan aikaan eräälle elämänsä naiselle. En tiedä miten nainen jaksoi kuunnella häntä. Hän puhui aina tietynajan ja lopetti sitten samaan lauseparteen. Omaiset olivat varpaillaan, he eivät tienneet miten suhtautua. Ehkä nainen oli se entinen kartanon emäntä joka oli erittäin sivistynyt ja erikoinen. Luulen että hän oli nainen jonka luo taata karkasi kerran.

Matkustin Viipuriin vähän ennen kuolemaani. Kävin Torkkelinkadun asunnolla ja pääsin lastenhuoneeseen. Huoneisto oli jaettu monen ihmisen kodiksi. Jätin jäähyväiset lapsuudelle ja nuoruudelle. Palasin Turkuun ja sitten pian kuolin kuin viipurilainen ikään.

Ei, en tahdo puolikasta, anna minulle kokonainen maa ja taivas

Marraskuun harmaansinisessä kajossa mietin että mitä kuuluu Anna-Riitta Minkkiselle. hänelle, joka lauloi aidosti ja sydämeenkäyvästi. Me emme tavanneet henkilökohtaisesti kuin kerran Omituisten Opusten perustajan Kari Selinheimon läksiäisissä. Anna-Riitta Minkkinen lauloi ilman säestystä Jevtusenkon En tahdo puolikasta runoon sävelletyn laulun.

Hän oli suveneeri ja konstailematon ihminen ja taiteilija. Hän on tulkinnut työväen lauluja sydämeen käyvästi. Minulle hän merkitsee erästä aikakautta Turussa, aikakautta joka ei koskaan enää palaa. Se oli aikakausi jolloin uskottiin oikeuteen ja rakkauteen ja ihmisen hyvyyteen.

Hän on siirtynyt toiseen todellisuuteen.

Sunday, November 22, 2015

Rakkaus paloi isolla liekillä ja sammui hitaasti mutta varmasti

Kuuntelen Sibeliuksen 7:ttä sinfoniaa. Maisema on vihdoinkin hyvin marraskuisen harmaan sininen sunnuntain iltapäivä. Luin Heidi Köngäksen Hertan. Miten Sibeliuksen sinfonia tähän liittyy? Luo kontrastia historiaan. Hertta ja (Yrjö) Leino, kuten kirjassa kutsutaan, ovat outo ja kiihkeä pari. Leino tosin raportoi salaiseen poliisiin kaiken mitä Hertta kirjoittaa tai tekee.

Kirjailija luo Hertasta sympaattisen ja epäsovinnaisen naiskuvan. Sitä hän varmasti olikin. Ajattelen mielessäni että jos Hertta ei olisi ollut lastattu aatteen ja ideologian velvoitteella, hänestä olisi tullut kosmopoliitti ja hyvin korkeasti kouluttautunut taiteen ja kulttuurin moniosaaja.

Hän oli Otto-Ville Kuusisen tytär, ja hän toimi isänsä ohjeiden mukaan. Hänen lapsensa kuoli Neuvostoliiton lentokenttätyömaalla nälkään, kylmään ja sairauteen. Hänen isänsä ei tehnyt mitään lapsenlapsensa hyväksi. Hertta sai tietää viimeisenä lapsensa kohtalosta, ja se haava ei koskaan parantunut. Ei Neuvostoliitossa kukaan voinut tehdä mitään omaistensa hyväksi. Heitä katosi kiintiöihin jotka oliva joillekin tärkeitä ja täytettäviä, ettei itse joutunut katoavien ihmisten kaartiin.

Hertta tuli Suomeen ja joutui heti miten vankilaan neljäksi vuodeksi. Sitten alkoi talvisota ja kommunistit menivät maan alle. Hertta ja Leino kärvistelivät autioissa vajoissa, saunoissa ja muissa huterissa rakennuksissa. Näkivät nälkää mutta nälässä ei ollut mitään uutta: Leino oli ollut Tammisaaressa punaisten vankileirillä ja Hertta taas vankilavesivellikuurin käynyt.

Hella Wuolijoki näyttäytyy myös kirjassa, toimihan Yrjö Leino pehtoorina hänen kartanossaan. Myöhemmin Leino toimi sisäministerinä ja he asuivat parempien ihmisten asuinalueella yhdessä anoppien kanssa.

Kirja on hyvin jäsennetty ja objektiivinen kuvaus Suomen historiaa ja kahden ihmisen rakkaustarinaa, joka ajautui tai paloi isolla liekillä ja sammui hitaasti mutta varmasti. Se on myös tarina petollisuudesta, pelosta ja siitä mihin kaikkeen se voi johtaa. Leino oli kuin rotta labyrintissa, aina varuillaan.
Herttalla ei ollut estoja seksuaalisuutensa kanssa. Tämä rakkaustarina on erityinen ja sen kuvaus on hieno ja rehellinen.

Olisin halunnut tämän hienon kirjan Finlandia-ehdokkaaksi. Ihmettelen jos tämä teos ei olisi elokuvan ja teatterin muodoissa tulevaisuudessa. 13.12. alkaa Kotikatsomossa aiheeseen liittyvä elokuva Punainen kolmio.

Saturday, November 21, 2015

Lampaita katsottavana


Lampaat karsinassa Vanhalla Suurtorilla. Lampaat ovat hyvin sosiaalisia eläimiä ja lapset ovat innoissaan. Lampaita saa rapsuttaa. On joulumarkkinoiden aika. Märkää on. Lunta ei ole. Ostin vanhoilta emänniltä hedelmäkakun ja ison pullapitkon. Tästä on tullut jo traditio. Takaan ettei ole lisäaineita.

Tapasin Raittiit ja puhuimme sairauksista hieman. Kirkon haltija Verikov meni touhukkaasti ohi, tervehdin häntä sateenvarjolla. Kunnioitettava persoona. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuu kirkossa jos hän jää joskus eläkkeelle.

Kaksi joulupukkia yritti naurattaa rattaissa olevaa lasta. Joulupukki on itsessää jo hiljaiseksi pistävä ilmestys.
Tämä valokuja on varmasti kirkkaanpi pimeällä.

Ilta pimenee jo. Lapsuuden kotini pihamaalla on kuulemma jo lunta 30 sm.

Kulkevatko junat sinne päin enää ollenkaan.

Piika kristallisalissa

Turussa olimme ulkopuolisia. Äitini julkaisi Rautalehti kirjansa. Isotalon Kalle lainaili tekstejämme ja kosi kolme kertaa. Hän oli jonkin lainen jatkumo Sillanpääläiseen elämäntapaan, tuli Hämeen Portista usein seurueensa kanssa jatkoille luoksemme. En tuntenut halua sitoutua keneenkään pysyvästi. Rakastumisia tuli ja meni.

Sitten tuli jo aiemmin tuttu Paavo Rintala. Hän edusti henkistä yhteyttä ja meillä oli sama tausta ja kaipuu Viipuriin. Ymmärsimme toisiamme paremmin kuin kukaan. Hänen trilogiansa Kauneuden attribuutti oli, ja on edelleenkin isku aikamme historialliseen todellisuuteen.

Merkillistä että kaikki mieheni ovat olleet lähes alkoholisteja. Taatalla ja Eskolla se saavutti lakipisteensä. Itse en ole koskaan juonut muutoin kuin lasillisen seurassa.

Viipurilainen kosmopoliitti ei ollut Turussa kovassa huudossa. Olin hauskaa seuraa mutta minuun suhtauduttiin alentuneen huvittuneesti. Olin kuin piika kristallisalissa. En alistunut ja minulle kehittyi oma seurapiirini jossa oli hyvinkin erilaisia ihmisiä.

Friday, November 20, 2015

Aika tiimalasissa täyttyi ja siirryin toiseen todellisuuteen

Sota jättää aina jälkensä jokaiseen, oli rintamalla tai kotirintamalla. Hyvin usein traumat jäävät käsittelemättä, sillä aika oli kovaa ja heikkoutta ja sairaita ei haluttukaan huomata. Sodasta ei tullut yhtään ihmistä sellaisena kuin oli sinne lähtenyt. Nuoret ihmiset muuttuivat sodassa vanhemmiksi kuin olivatkaan. Kääntyivät sisäänpäin ja vaikenivat. Lotilla ei ollut yhtään sen helponpaa. Sodan jälkeen heitä huoriteltiin ja leimattiin kaikki yhdellä leimalla.

Heräsin usein yöllä kauhuun ja paniikki iski lujaa. Olin ollut lottana rintmasairaalassa. Eräänä iltana yksi sairaanhoitaja tyttö siepattiin riulta. Lotat eivät sen jälkeen saaneet mennä riulle, asia hoidettiin muuten. Meillä oli asumuksemme pöydällä revolveri valmiudessa siltä varalta että vihollinen tulee. Me ampuisimme itsemme; muuta mahdollisuutta ei ollut. Jouduimme paniikkiin kun venäläisiä sotilaita näkyi ikkunasta, mutta he olivat vankeja ja ohikulkumatkalla.

Sota loppui. Viipuri menetettiin. Esko aloitti juomisen. Ensin hieman, sitten enemmän ja lopulta niin että virka meni. Alkoholismi periytyy joillekin. Surin elämääni ja sitten totesin että nainen voi pärjätä ihan hyvin yksinkin. Hakeuduin liivikonsultiksi ja olin pian suomen paras siinä työssä. Sain firman takaaman lainen ja perustin liikkeen Aurakadulle Turun keskustaan. Siitä tuli käsite kulttuuri henkilöiden kohtaamispaikkana. Toimin Turun Kirjallisessa seurassa aktiivisena henkilönä. Sitten oli Kultainen salonki, jossa oli Työväen Opiston kynäilijäläiset. Ohjasin yhden näytelmänkin. Ajan oloon Kultainen salonki alkoi muistuttaa ummehtunutta ankkalammikkoa jonne uusilla ihmisillä ei ollut asiaa.

Kerran vuodessa vein työntekijäni, he olivat kaikki naisia, etelään lomalle. Olin vanhan ajan patruunatar ja pidin huolta työntekijöistäni. Olin elänyt täysillä. Kiitin veljeni vaimoa, joka oli mallivaimo ja äiti, lapsistaan jotka kävivät minua tervehtimässä usein. En ollut ihan yksin koskaan. Yleensä ystävyyssuhteet loppuvat aikanaan. Mietin usein että missä mahtoivat olla Jukat, Jyrkit ja Karit jotka niin mielellään keskustelivat kirjallisuudesta ja teatterista pienessä piirissä Uittamolla. Ihmisiä kuoli pois, vain Viipurilaisten Torkkeli-Kilta oli ennallaan. Viimeisimmässä tapaamisemme jälkeen hukkasin sukusormukseni ja toisen sormukseni Turun Upseerikeholla. Niissä oli tunnearvoa paljon. Kaikki paikat tutkittiin missä olin ollut, jopa kaupan pakasteallas ja auto jossa olin matkustanut. Niin häviää mainen materia.

Asuin Aurajoen rannalla lähellä merimuseota. Näkymä oli melkein kuin Viipurissa. Aika tiimalasissa täyttyi ja siirryin toiseen todellisuuteen. Ajattelin Paavo Rintalan Näkymättömän läsnäoloa. Paavo oli jo kuollut, samoin Kalle Isotalo ja Margaretta Keskitalo ja Mirja Heikkilä, jonka kanssa ongimme kalaa Aurajoesta. Olin hyvin uupunut.

Thursday, November 19, 2015

Viipuri meni ja osa sieluani jäi sinne ikuisesti

Tito oli kuollut ja Balkanilla riehui sota. Makasin tutkimuspöydällä sairaalassa ja sanoin lääkäreille että olin ollut sairaalalottana rintamalla, joten olin valmis lähtemään Kroatiaan vapaaehtoistyöhön. Lääkärit katsoivat toisiaan, ja sitten vanhempi lääkäreistä sanoi että minun olisi parasta nyt siirtää sotamatkaani sillä Teillä on sydänkohtaus meneillään ja joudumme laikkaamaan ehkä piankin.

Seuraavaksi heräsin leikkauksen jälkeisestä tokkurasta. Minulle oli tehty isohko sydän operaatio. Sitten kuulin että eräs turkulainen näytelmäkirjailioja oli valittanut ohi kiilaamisesta, arvellen vaikutusvaltaisilla sukulaisillani olleen osuutta asiaan. En tiedä miten valituksen kävi, se ei ollut minun asiani. Enkä lähtenyt Kroatiaan. Lääkäri oli luvannut minulle elinaikaa noin kymmenen vuotta. Kirjoitin henkilökohtaista Viipuri kirjaa omaisilleni. Venäläinen taideopiskelija piirsi kuvat ja sai minimaalisen korvauksen joka oli hänestä ruhtinaallinen. Auroora kustannus ei kustantanut kirjaa koska siinä oli liikaa kuvia. Siitä tuli omakustanne lähimmille sukulaisille.

Sota muutti kaiken. Viipuri meni ja osa sielua. Eikä se sotajunassa tavattu poika, jolla oli veden väriset silmät, ollut kestävä onni. Hän esitteli itsensä Esko Sillanpääksi. Jatko olikin sitten yhtä julkisuutta Nobel-kirjailijan miniänä, avustajana ja sitten pakenin Lontooseen, kun apteekin tytön vatsa Hämeenkyrössä alkoi ilmaista itseään. Kun palasin Tukholman kautta takaisin Helsinkiin oli apteekin tyttö taas raskaana. Luovutin ja otin eron sillä pitihän lapsilla olla isä. Taatalle minä olin edelleen lempiminiä.

Sitten minusta tuli liikenainen.

Wednesday, November 18, 2015

Sumuisena aamuna

Mies ahertaa kivisessä työssä. Kivet hikoilevat kylmän yön jälkeen. Arkkipiispamme Leo puhuu Itä-Suomen uutisessa oman uskonnon opetuksen tärkeydestä. Se vähentää terrorismia.
Jokisumua. Toista rantaa ei nää. Sorsayhteisö ui joessa.
Aurinko loistaa sumun läpi. Lämpöasteita päivällä.

Joella sumu hälvenee ja marraskuun harmaat sävyt kirkastuvat.

Tuesday, November 17, 2015

Lapsuuden Viipurissa

Asuntomme Torkkelin kadulla käsitti koko kerroksen. Meillä oli ruokasali, kuten sen ajan kulttuurikodeissa kuului olla. Siellä oli myös isän toimisto. Äti toimi rahastajana isän linja-autoissa; meni erääseen kylään asti Viipurista ja vaihtoi Viipuriin tulevaan autoon. Sen jälkeen hän kirjoitti.

"No, minkäväriset lettinauhat Anulle tänään laitetaan?" Kysyi Paula-äiti mutta unohti heti mitä oli tekemässä. Sisäkkö sai hoitaa letit ja muut käytännön asiat. Äiti kirjoitti ja ajtteli koko ajan. Lapsuus 1920-luvun Viipurissa oli turvallista ja kansainvälistä. Anu vaelteli yksinään paljon ja palvelijan kanssa pääsi torille. Palvelija osti hänelle ison jäätelön ja hän istui tori reunalla, söi jäätelöä ja katseli torielämää.

Viipurissa oli luostareita, kirkkoja, ja usein Anu hiipi katoliseen luostarikirkkoon ja nukehti pylväikköön josta munkki herätti hänet ja vei mummon talon luo. Sitten piti pestä jalat portaiden vieressä olevassa pesuvadissa ennen kuin meni sisälle. Mummo ja palvelijat olivat Anun läheisimmät ihmiset. Isällä oli linja-auto bisnes. Anun muisto isästään oli parransänki joka kutitti kun isä kantoi hänet nukkumaan. Sama muistuma seurasi häntä miessuhteissakin. Isällä oli sukusiteitä Juvan kartanoon ( Ei Varsinais-Suomen Juva) ja siitä kumpusi halu kartanon emännäksi, ei rouvaksi. Isän sukunimi oli alunperin Alopeus, yksi esi-isistä suomensi sen Kettuseksi. Sodan jälkeen nimi muutettiin Kaskealaksi.

Anun ja äidin suhde ei ole ollenkaan harvinainen kirjailija tai kuvataiteilija äidin ja tyytären välillä. Anu kertoi löyätneensä äitinsä aikuisena uudelleen. Hän kertoi lukeneensa vanhana naistenlehdestä jutun eräästä runoilijasta ja hänen kirjailija ja tiedenainen tyttärestä. Se oli kuin olisi lukenut omaa äiti-tytärsuhdetarinaa.

Anun äidinäiti oli sosiaalidemokraatti ja teatteriseuran jäsen. Ukki ei ollut erityinen kulttuurinharrastaja mutta mummu näytteli kaikki roolit aamukahvipöydässä ukille ja oli hyvinkin luova ja edistyksellinen nainen. Mummun kotikylässä kerrottiin tarinaa ranskalaisista meripojista jotka vierailivat Koivistolla. Vierailun jälkeen syntyi monia kauniita lapsia. Paulalla oli ranskalainen nenä ja hän oli ranskalaisen oloinen muutenkin. Esiäiti oli ehkä iloitellut ranskalaisen kanssa.

Monday, November 16, 2015

Marraskuussa kaupungilla nähtyä

Jokirannassa muteisella tiellä kirkko kuvastuu veteen. Entinen katolinen kirkko jossa messuttiin sivistyskielellä. Sitten tuli ankara luterilaisuus joka sopi länsisuomeen sielunmaisemaan kuin veitsi voihin. Ei ihme että Itä-Saksa eli DDR oli maailman puhdasoppisin protestanttinen kansa. Turussa kuulee vieläkin joskus kumuja protestatisesta määräilystä.
Eerikin kadulla Muumi seisoo tyhjässä putiikissa yksin ja katsoo paikkaan jossa torniälytalon pitäisi kohota. Toivon ettei kohoa.
Mies junttaa kivetystä irti kirkon seinästä. Kirkko tutisee. Oli vaalit ja jotkut äänestivät virallisen käskyn mukaisesti, jotkut eivät, ja jotkut taas eivät äänestäneet ollenkaan.

Jotkut saavat anteeksi jos menevät tekemään ilmaista työtä seurakunnan hyväksi. Kuulostaa aivan rangaistukselta. Edellisen kirkkoherran aikaan teimme (muutamat) mielellämme vapaaehtoistyötä. Hän ei ollut paskantärkeä. Toivottavasti kirkkorakennus kestää tulevat tuiskeet.

Sunday, November 15, 2015

Taata sai arvoisensa hautajaiset, ei kunnan vaan Valtion kustannuksella

Haudataan valtion, ei kunnan kustannuksella! Tätä lausetta hoki Taata usein muutaman vutta ennen kuolemaansa. Lause on merkityksellinen monessakin mielessä: aika jona Taata eli oli nousevan Suomen tila, jotkut asiat olivat hyvin, jotkut huonommin. Köyhyys siinä mielessä kuin hän sen tiesi oli puutetta jopa ruoasta, vaatteista ja asunnosta. Hän oli päässyt ainoana lapsena kouluun ja myöhemmin asemaan joka tuntuu lähes mahdottomalta. Toiseksi sosiaalihuoltoa ei ollut ja sanalla kunnan järjestämät hautajaiset oli kurja kaiku korvassa. Taata haudattiin arvokkain menoin valtion kustannuksella.

Taata oli alkoholisti. Hän sai alkoholin aiheuttaman halvauksen ja kirjoittaminen oli sen jälkeen vaikeaa. Hänellä oli myös todettu sokeritauti ja omaiset pitivät tarkkaa vahtia hänen syömisistään. Omaiset saivat kauttarantain kuulle Herttoniemessä kulkevasta huhusta että Taataa pidettiin nälässä. Taata kuljeskeli ympäristössä ja kärsi makeanhimosta. Yksi pikkukaupan pitäjä antoi hänelle kuivuneita munkkeja, pullia ja muita ylijääneitä leipomotuotteita ison paperipussillisen. Siitä koitui harmia sillä Taatalta oli mennyt syömisen kontrolli täysin, hän saattoi syödä loputtomasti. Kuten Hämeenkyrössä hän hoksasi hernesoppakattilan hellanreunalla hautumassa. Taata söin niin paljon että omaiset joutuivat soittamaan terveyssisaren paikalle.

Seitsemänkymmentä vuotis juhlissa 1958 oli kesä ja kaunis sää. Saara oli tehnyt ison täytekakun jonka hän piilotti viisaasti Taatalta. Paikalla oli mm.nuori Veijo Meri, jonka ulkonäköä Taata arvosteli ja unohti tämän tästä kuka tuo nuori poika oli. Taata kyllästyi puheisiin ja vähän väliä huusi että Kakkua! Lopulta Saara toi kakun ja kaikki oli jokseenkin hyvin.

Anu kirjoitteli nurkkauksessa omia juttujaan siniseen vihkoonsa. Taata ei pitänyt siitä, hän huusi:Anu Anuseni kultaseni, mitä tuherrat nurkassa. Tule pitämään seuraa. Anu mainitsi joskus että häntä kyllä arvostettiin, hänellä ei ollut edes omaa nimeä, Taata keksi hellyttelynimiä kyllä, mutta hänen kirjallisia kykyjään ei kyllä noteerattu.

Anu kyllä kunnioitti Taataa ihmisenä ja kirjailijana. Hän oli kuitenkin päässyt Suomen kirjallisiin piireihin sisälle ja tiesi asioita ja osasi suhteuttaa ne laajempaan kontekstiin. Taata piti epävirallista kirjailijakoulua nuorille kirjailijoille kuten Lassi Nummelle, Paavo Rintalalle ja muille tuleville runoilijoille ja prosaisteille.

Nobel kirjailijoilla on sääntö että kun he saapuvat maahan jossa on toinen Nobel-kirjailija, he visiteeraavat. Laxness saapui Helsinkiin ja Herttoniemeen kylään. Anu sanoi jännittäneensä vanhan sohvan puolesta kestävätkö jouset kun kaksi tuhtia herraa istuivat siinä. Sohva kesti.

Saturday, November 14, 2015

Kun Taata ilmestyi lempiminiän oven taakse...

Olin asettunut asumaan Turkuun äitini, kirjailija Paula Karasti, ja veljeni olivat myös täällä. Asuntomme oli jokirannan talossa joka muistutti Viipurin Torkkelinkatu hieman. Muu yhtäläisyys Viipuriin oli kuviteltua. Veljeni oli korkeassa armeijan virassa.

Olin eronnut Esko Sillanpäästä mutta Taata viittasi kintaalla ja ilmoitti että Anu Anuseni on hänen lempiminiänsä aina.

Taata Sillanpää ilmestyi odottamatta ovemme taakse. Hän oli pukeutunut frakkiin ja oli kuin juhlakalu ikään. Hän nimitti minua lempiminiäkseen ja kieltäytyi menemästä hotelliin joka hänelle oli järjestettu. Hän oli yliopiston juhlien kunniavieras, en muista mitkä juhlat ne olivat. Joka tapauksessa Taata oli päättänyt majoittua luoksemme ja huolto pelasi niin kuin ennenkin. Kerran Taata oli kutsuttu yleisradioon esiintymään ja hän halusi lempiminiänsä mukaan, arvatenkin hän luotti toimeliaaseen ja luoteetavaan miniäänsä, sillä hänen omat jälkeläisensä olivat hieman huikentelevaisia, Saaraa lukuun ottamatta. Minulla oli kuplawolkkari ja työnä oli ensin saada Taata autoon ja sitten autosta ulos. Yleisradion edessä joku valokuvaaja oli ottanut kuvan kun Taata lauloi täysillä "Olen orpona, mutten orjana... Kuvan tekstinä luki Nobel-kirjailija tyttärineen menossa radioon.

Taata oli täysihoidossa pestynä ja puunattuna yliopistolla. Poosasin häntä juhlasaliin tungoksessa ja yksi professorin rouva rupesi sättimään " Mitä te siihen tungette. Ettekö tiedä että hän on nobel-kirjailija Sillanpää." Läpsäisin Taataa selkään ja sanoin "Anti mennä vaan."

Friday, November 13, 2015

Viipurilaisen kosmopoliitin muistoja

Olin hajalla aioliittoni hajoamisesta sodanjälkeisessä Suomessa. Viipuri oli menetetty ja, totta haastaen en halunnut miestäni, kaipasin Viipuriin jonne en voinut mennä. Lähdin Lontooseen töihin suurlähetystöön. Paikan oli järjestänyt tuttava. Se ei ollut sellainen suurlähetystö kuin isoilla valtioilla oli. Varsin pian ikävystyin hiljaisuuteen ja vaihdoin työni Lontoossa toimivaan sairaalaan. Asuin sairaanhoitoapulaisille tarkoitetussa asuntolassa. Siinä asuntolassa tapahtui sarjamurhaajan sessio. Kaikki paikalla silloin olleet naiset murhattiin. Itse en juuri silloin sattunut olemaan siellä.
Murhaaja oli nuori ja erittäin häiriintynyt mies.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Sairaalan johto kutsui minut puhutteluun. He olivat saaneet tietää että olin suomalaisen Nobel-kirjailijan entinen miniä. Minulle tehtiin selväksi että olin käyttäytynyt luokalleni sopimattomasti. Työsuhteeni loppui ja minulle osoitettiin uusia ystäviä, jotka olivat toisia kuin sairaalan duunaritytöt. Pääsin seurapiirehin ja ystävystyin yhden aatelisen nuorenparin kanssa. Meillä oli hauskaa yhdessä. Pohjoismainen demokratia ei sopinut ollenkaan Lontooseen. Kirjailija tuon ajan Englannissa oli yläluokkainen ja piireissä liikkuva.

Varsin pian kuitenkin palasin Suomeen ja Helsinkiin, mutta se on toinen juttu.
Tämän kertoi nauhalle ystävämme kosmopoliitti ja Viipuriin ikävöivä Anu. Anulla olisi ollut mahdollisuuksia ja valmiuksi paljoon. Hän on yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä elämässämme.

Thursday, November 12, 2015

Maailma on outoja tarinoita täynnä

Kirjaston käytävällä tuli vastaan tuttu. Hän sanoi ettei enää kolmeen vuoteen ollut pystynyt lukemaan mitään. Hänellä oli todettu Alzheimerin tauti viisi vuotta sitten. Sama koskee elokuvia. Hän ei voi mennä elokuviin kuten ennen, hän ei pysty seuraamaan elokuvaa ja istumaan paikallaan. Jäljelle jää sosiaaliset kontaktit ja kävely, joskus kymmenen kilometriä päivässä. Hän löytää kotiin kyllä ja muistaa oleellisimman.

Ajattelen että musiikki on varmasti se taidemuoto johon Alzheimerpotilaat voivat suvereenisti osallistua ja luulen että tanssi myös. En tiedä, mutta luulen niin.

Sitten tapasin ihmisen joka sanoi että hänellä oli kaksi vanhenpaa veljeä. Hänen äitisä ei pitänyt hänestä ja oli sanonut keskimmäiselle veljelle että tämän ei olisi tarvinnut mennä tädin luo väliaikaiseksi kasvatiksi ellei Tuota olisi. Keskimmäinen veli aloitti elämän pituisen vihanpidon ja kiusasi ja hakkasi kun silmä vältti.
Sitten hänet lähetettiin mummo luo maalle muutamaksi vuodeksi. Hän ei muuta aikaa muista lapsuudestaan kuin tuon mummolassa olon. Ajattelin että hän on ollut sokissa koko lapsuutensa ajan. Muisti ei suostu muistamaan varhaislapsuutta.

Maailma on outoja tarinoita täynnä. Joskus olisi parenpi ettei vanhempien elämää tutkailtaisi arkistoista. Yksi tuttava löysi vanhempiensa tiedoista otteen avioeroaoikeudenkäynnistä. Hänen äitinsä paljastui avionrikkojaksi ja syylliseksi avioeroon. Pitääkö mennä penkomaan arkistoja, sillä totuus ei ole aina hyväksi tietää, ainakin minun mielestäni.

Uunissa räiskyy kuusipuut. Ilta on jo pimentynyt ja ajattelin katsoa norjalaisen sekkarisarjan Mustamaalattu illalla. Pohjoimaiset dekkarit ovat yleensä hyviä, vaikka Ängelby rupesikin naurattamaan eilen. Jotenkin meni pokka sen kanssa. "Laatikko ukko, laatikko ukko.." Sitten sieltä paljastui egyptiläinrn muumio sargofakissa.






Wednesday, November 11, 2015

Piikkilankaa

Piikkilanka-aidat ovat tuttuja toisen maailmansodan ajan elokuvista. Pakolaisvirrat eivät ehdy, vaikka piikkilankaa vedettäisiin rajoille kuin keskitysleireille ennen. Kukaan ei osaa ennustaa mitä on tulossa Euroopassamme. Tai ennustaa voi, mutta se ei ole totuus.

Pakolaisilla on ruvettu keinottelemaan ja tienaamaan rahaa. Mitä sitten, kaikkihan täällä on kaupan, jopa ihmishenki. Toivon totisesti että perusrahasto auttaa Afrikalaisia ettei heidän tarvitsisi paeta vainoa ja köyhyyttä; vaikka varsinaista sotaa ei olisikaan.

Mitä on Syyrian sodan takana? Heillä ei ole sellaista elintasoa ja toimeentuloa kuin länsimailla, mutta heillä on suku ja perheet ja yhteisöt, näitä yhteisöjä länsimaissa ei tajuta. Me emme ole enää turvattuja sukujen ja perheiden ja ystävien verkostoilla; meille on yksinäisyydestä tullut pysyvä olotila. Samalla olemme kadottaneet osan ihmisyyttämme.

Ajassa, jota parhaillaan elämme, on jotain hyvin outoa ja pelottavaa. Ihminen ei valitettavasti hallitse enää tapahtumia ja seurauksia. Ajan kysymys milloin EU hajoaa. Sitten olemme omillamme kaikki, vai olemmeko?

Minua kyllä ärsyttää tämä länsimainen oikeassa olemisen luulo. Mitä me olemme sanomaan muille miten pitää olla ja elää ja enne kaikkea se että pidämme itseämme jotenkin ylenpinä ja parenpina. Todellisuudessa rahamaailma ei välitä paskaakaan muusta kuin omista eduistaan.

Ukraina on erityinen alua.

En halua piikkilankaa enkä keskitysleirejä minnekään.

Tuesday, November 10, 2015

Polkupyörä ja kala ja muita veistoksia

Galleria Joellassa nähty kuvanveistäjä, kuvataiteilija ja kulttuurihistorian tutkijan ja taidehistorioitsija Hasan Fuat Sarin juhlanäyttely. Hän tuli, muistaakseni, Suomeen ja Turkuun 1980-luvun alussa. Hän oli Seikkiksen tuntiohjaajana. Hän näytti meille miten lasitetaan saviastiat. Kerran hänen italialainen tyttöystävänsä saapui tervehtimään häntä Seikkikseen En kyllä vieläkään tajua miten Seikkiksen ulko-oveen ilmestyi virallinen lappu: Tyttöystävien vierailut ovat ei sallittuja. Epäilin jonkin aikaa että Hasan oli pilaillut ja laittanut lapun ihan itse. Hänellä oli ainakin silloin omintakeinen huumorintaju. Noissa töissä on huumoria ja kosmopoliitisuutta. Vesi jä ympäristö on samalla hauska ja vakava teos. Kuvassa osa tästä kokonaisuudesta. hasan on kotoisin Turkista. Hän on minusta maailmankansalainen ja käy luennoimassa monien maiden yliopistoissa taiteesta ja kulttuurista.

Tässä hieman tietoa näyttelyn ajoista.

Monday, November 9, 2015

Savi on ikuista

Virallisen ilmoituksen mukaan Turun ortodoksisessa kirkossa korjataan portaita. Minulle kerrottiin henkilökohtaisesti aikaisemmin että portaissa ei ole mitään korjattavaa, ainoastaan tasanteen vajoaminen, jonka voi nähdä kuka tahansa, aiheuttaa ongelmia. Olkoon mitä tahansa, mutta mikäli se kirottu toriparkki tulee, niin vaikeuksissa ollaan.
Turussa ei rakenneta kalliolle. Lausahti Ambrosius jokin vuosi sitten. Ei rakenneta kalliolle, savelle kylläkin useimmiten. En tiedä mitä hän tarkoitti todella. Hän on piispa ja heistä ei aina tiedä.
Nurmikolla olevissa kelloissa on kauniit reliefit. Ortodoksisessa kirkossa on kauneus läsnä kaikella tavalla. Kirkkolaulu ja ikonit ja arkkitehtuuri. Kaikki Jumalan kunniaksi.
Ihmiset kaunistavat kirkkoja. Ihmiset myös ovat ilkeitä ja pahansuopia ja ajavat usein omaa asiaansa. Älkää luottaa ihmislapseen, hän ei voi teitä auttaa muistaakseni näin lauletaan kuorossa usein. Ihmisellä on tekemistä omien olemisiensa kanssa, miten ihminen jaksaisi muiden asioita. Empatia on aikamme kupla. Sen takaa ei löydy muuta kuin itsekkyyttä.
Olen ollut 45 vuotta saman miehen kanssa. En ymmärrä seurakuntalaisten vinoja ilmeitä ja pahoja puheita. Jotkut haluavat lopettaa kirjastoja ja väittävät ettei viisaus ja sivistys tule vanhoista kirjoista. Voi olla että joillakin on piilohomous rasitteenaan ja pitää mustamaalata seksuaalivähemmistöihin suvaitsevasti suhtautuvia. Olette pieniä suurine suinenne. Mitä taas runoihin ja erityisesti Haikuihin tulee, niin jättäkää niiden arvostelu niille jotka niistä jotakin ymmärtävät.
Mitä teette jos kirkkonne kallistuu? Ette mitään; löydätte syyllisen muualta kuin itsestänne. En äänestä ketään.

Asun talossa jossa, pelkään pahoin, on puupaalutus. Talo liikkuu rajummin kuin ennen. Savi on arvaamaton maalaji rakennuksille. Vanhojen talojen puupaalutukset ovat lahotessaan aikapommi, ellei tiedä niiden olemassa olosta.

Savi on ikuista. Talot ja ihmiset eivät ole.
Viimeinen kuva on kirkon kadunpuoleisesta nurkasta. Syksyn viimeiset värit. Noissa kelloissa oli eri pyhien kvuvia, akku sippasi ja kokelma jäi vaillinnaseksi.

Sunday, November 8, 2015

Sielukasta

Sataa. On marraskuu. Luin Markku Pääskysen Sielut taannoin. Hämmästelin Pääskysen kykyä kuvata lapsen maailmaa ja toimintaa ja ajattelua. Kerrassaan hurmaavaa. Maija, joka kirjassa katoaa ja löytyy ja siinä välissä tapahtuu asioita. En uskonut hetkeäkään etteikö Maija löytyisi ja yllättävästä paikasta. Itse lapsena olisin toiminut juuri noin. Kirjan loppu on nerokas ja teatreeliton. Elämä jatkuu.

Muita Finlandia-ehdokkaita en sitte ole lukenut, paitsi Hotakaisen Henkireiän. Henkireikä oli minulle vaikea kirja. Siinä liikutaan rajoilla. Nerokastasta ja ei niinkään viihdyttävää. Kuten ei pidäkään olla.

Petyin Emmi Itärannan jäämisestä pois ehdokkuudesta. Hänen kirjansa Kudottujen kujien kaupunki on vallan rakenteiden kuvausta nerokkaasti. Kieli on kaunista.

Taidan antaa joululahjaksi äidilleni kirjoja, ainakin Heidi Köngäksen Hertan. Hertta Kuusisen persoona on aina kiehtonut monia naisia ikään katsomatta.





Friday, November 6, 2015

Massiivisia kivilohkareita kedolla

Kirkon tasanteen päällimmäiset lohkareet kedolla.Tuolle takana näkyvä lasinen rakennus on vakuutusfirma Pohjolan talo. Se on rakennettu entisen yliopisturakennuksen raunioille, raunoille josta alkoi Turun kulttuurirakennusten tuhoaminen.
Lohkareet ovat massiivisia. Kellot ja lohkareet kedolla ja paimenet valvovat. Toivottavasti he tietävät mitä ovat tekemässä.
Tässä on vasemman puolen tasanteen purettua työmaata. Luultavasti tie kirkkosaliin on kunnossa kuitenkin. Sunnuntaina on taas äänestys. Toivomme että vaalitöpeksintä on loppunut. Huolestuneet seurakuntalaiset voivat valittaa jos homma menee ihan oudoksi Marttyyrikeisarinna Aleksandran henki leijuu kirkon yllä.

Kellot edelleenkin nurmella. Alkujaan kirkon vieressä oli kellotorni, mutta se jouduttiin purkamaan kallistuman vuoksi jo 1930 luvulla.
Nyt on taas enkelten aika, jouluenkelien. En voinut olla kuvaamatta. Ilta hämärtyy jo. Kaatuuko hallitus vai ei; kas siinä pulma.

Thursday, November 5, 2015

Peruskuntoinen ja alkeellinen puutaloasunto on turvallinen ostos

Jos olet ostamassa puutalo-osaketta, niin mielestäni peruskuntoinen ja alkeellinen on turvallisin, ja se ettei huoneistossa ole kuin korkeintaan kaksi vesipistettä takaa homeettomuuden. Tällaisesta puutalo-osakkeesta tietää mitä ostaa ja saa. Kun sellaisen on ostanut, niin kannattaa kuulostella asunnon henkeä ennen kuin rupeaa remontoimaan. Remontin voi tehdä järkevästi tai sitten järjettömästi. Ihan miten haluaa.

Portsassa on ilmaantunut myyntiin peruskuntoisia puutaloasuntoja. Ne ovat helmiä asianharrastajalle. En tarkoita pikkugryndereitä, enkä isojakaan. Ihmisen luonnollinen poistuma ja sukupolven vaihdos näkyvät. Katselin yhtä puutaloa ja kakluunia. Meillä on sellainen samanlainen, paitsi että meidän kakluunissa on romanttinen kipsireliefi.
Näissäkin puutalo-osakkeissa on yleensä liikaa hintaa. Portsalisää ei kannattaisi hehkuttaa.

Tuosta vesipisteiden vähyydestä toinenkin puoli: eräässä puutaloyhtiössä oli hellahuone jossa oli komerossa vessa, johon piti kantaa huuhteluvesi. Koska suihkua ei ollut, peseytyi mieshenkilö pesuvadissa ja heitti lopuksi vedet päälleen. Vesi sai ajan oloon puulattien muovimaton alla kukkimaan hometta. Siinä sitten altistuttiin siivotessa pehkuja pois. Omistaja oli jo dementikkojen todellisuudessa.

Suhtaudun terveellä epäluulolla modernisoituihin puutaloasuntoihin. Katselen niitä oikein mielelläni netissä, mutta viihtyisi en. Niillekin asunnoille löytyy kyllä viihtyjät ja hyvä niin.


Wednesday, November 4, 2015

Viileä kesä jatkuu

Tuoliin voisi istua ihan hyvin. Voisi lukea jotain kirjaa. Luen parhailleen Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki kirjaa. Uunituore, hyvin kirjoitettu ja aavistus runollisuutta.

Tässä muistuma kesältä ja lämpimistä päivistä, montako niitä oli? Miksi ihmiset nykyään panikoivat kuoleman kohdattua, lähelle tulleena. Kulttuuristamme on kohta kadonnut osa ihmisen kohtaamisen luonnollisesta tavasta. Yksin asuvia vanhuksia pitäisi pitää silmällä ja yrittää auttaa, vaikka jotkut vanhukset eivät halua tulla autetuiksi. Jokin turvaverkosto jolla estettäisiin ruumiin lojuminen kuolleena viikkoja. Luonnollinen kuolema on luonnollinen, mutta jotain riipaisevaa on siinä että yksin.

Joskus ajattelen Silta sarjan Sagan tapaa täräytellä ytimekäs paljas totuus omaisille. En tiedä onko hienosäätö aina hyväksi. Kerran olin etsimässä työhunetta kun paikalle talsi kaksi raavasta miestä ja ensimmäiseksi tokaisivat: Tosako se ruumis makasi Siinähän se oli maannut. Ruumis. Lattialankut olivat ruvenneet elämään ja poistettu ja ... menin ulos haukkaamaan happea ja ikävä kyllä ihmisiä lappoi sisään katsomaan missä ruumis oli nukkunut. Aloin nauraa ja sitten nyyhkiä. Nuori nainen kiljui että kuolemassa ei ole mitään nauramista. Minä en tiennyt että siellä oli ollut kuollut kauan. Rottia ei sentään ollut kuten edellisessä.

Herra Armahda.

Tuesday, November 3, 2015

Kirkonkellot kedolla

Pyhän Marttyyri keisarinna Aleksandran kirkko on korjausten edessä. Tasanne, jolla kirkonkellot olivat puretaan vajoamisen vuoksi. Kun Toriparkkia ruvetaan rakentamaan, paalutetaan edusta ja tarvittaessa enemmänkin. Arvoitus on miten paalutus ja toriparkki vaikuttavat maaperän liikkeisiin. Toivomme parasta ja pelkäämme pahinta.
Tässä tasnne jolla kellot olivat.
Olen jo toisen kerran kohdannut asunnon jossa on vanhus ollut kuolleena muutaman viikon. Ei näihin totu. Ajattelen että työhuoneeksi tällaiset asunnot kävisivät. Jos tietää että siellä on kuollut yksin joku, tulee pakostakin mieleen asunnon siunaaminen ennen käyttöön ottoa. Tuohus syttyy!
Portsan Grilli on nykyään kasvisruokala.

Monday, November 2, 2015

Marraskuun kuvia Lonttisissa

Harakat ja varikset pitävät kokuksiaan sankoin joukoin. Taivaalla oleva sini on vaisua marraskuun valoa. Paljaat puut riisutut ja kuolleet, nostavat oksansa taivasta päin.
Vanha puu. Takana rautatie ja silta.
Tämä tontti siivottiin kaupungin toimesta. Tontti on kaupungin vuokratontti, talon on omistaja tehnyt. Vuoktasopimus on päättynyt ja romut ja roskat viety. Talonomistaja on valittanut hallinto-oikeuteen. Mikä käytäntö tällaissa tapauksissa on? Rakennuksen seinässä on taideteoksen rippeet. Kuulin että tontille tulee puiston osa. Toivottavasti.

Jos on eideetikko, niin tässä kuvassa näkee hahmoja.

Sunday, November 1, 2015

Sunnuntai iltana Portsassa

Yllä kaunis puujugend talo ja huoneisto jossa oli myös hauskaa tunnelmaa. Minä en kyllä lähtisi tällaiseen helmeen tekemään portaita ylähuoneeseen. Työhuone työhuoneena ja kauneus säilyy. Portaat rikkovat harmonian, on nähty jossakin muualla.

Tässä modernissa mehiläiskennossa on tehty kolmekymmentä vuotta sitten murha. Nuorehko nainen kuulemma murhattiin eikä koskaan saatu syyllistä kiinni. Tämän kertoi vanha mies ja kysyi olenko koskaan kuullut asiasta. Hämärästi muistan jonkin uutisen. Asuimme silloin Rauhankatu 26 A kulmassa. Toisen murhan Portsassa muistan kyllä paremmin, mutta se on kaiketikin jo lusittu juttu.

On moraalisesti vankkaa olla äänestämättä itseään

Harmaan ja kostea marraskuun sunnuntai aamu. Pidän yksinäisistä hiljaisista aamuista. Olen koko elämäni ajan pitänyt yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Lapsena olin aina peloissani jostakin, asuimme pienessä kylässä jossa kaikki tiesivät kaikista kaiken. Jos jollakin oli salaisuus sen piti olla tarkoin varjeltu. Minulla ei ole koskaan ollut naisellista tarvetta avautua ja tunnustaa mitään naisten kesken, se olisi typeryyden huippu. Asioilla on puolensa sillä tosipaikan tullessa pieni kylä on turvallinen.

Olen ollut jotenkin marginaalissa. Naimisissa merimiehen ja runoilijan kanssa. Jotkut tunsivat hillitsemätöntä halua tirkistellä elämääni jossa oli vain yksinäisyyttä ja erakkomaisuutta. Yksi Leni tarkkaili ja raportoi Seikkikseen olemattomia asioita luullen pääsevänsä korkeammalle hierarkiassa. Hän ulkoilutti lastaan mukulakivikadulla koska muka lapsi nukkui paremmin.

Myriel Aisankannattaja kutoi verkkojaan demarien tapaan ja pian ponkaisi vakinaiseen virkaan jossa ei eväänsä liikauttanut. Hän oli joutunut pomon puhutteluun erinästen töppäilyjen vuoksi ja päätti nimetä minut ilmiantajaksi. Täti Tähkäaivo oli päättänyt niin. Kudottujen kuvitelmien jutut paisuivat. En kyllä kuolemaksenikaan olisi uskonut mitä kaikkea nämä lukit kutoivat. En ole seksuaalisesti käyttänyt hyväksi lapsiani. Tämä oli pahuuden pohja tässä juoruilussa. Kuulin jutusta Pompon yhdeltä työntekijältä joka oli Pomon ystävätär. Jokin eettinen raja ihmisillä pitäisi olla tekojensa takana. Luulisi Steineristin olevan tällaisen yläpuolella, mutta ei, hän puukotti selkään niin että roiskui. Hän ei ole älykkäimmästä päästä, kuten lasten parissa työskentelevät oikeauskoiset eivät yleensäkään ole.

Sitten ovat nämä kauneusmääritelmät. Varmastikin joku marginaalikirjailija on kaunis ja rovasti samoin. Rovasti sanoi minun olevan kulmikas (ennen se tarkoitti rikollista) Tämä marginaalikirjailija ilmoittautui Lucia-neito kilpaan 35-vuotiaana ja viimeisillään raskaana. Hänellä oli jokin syvä trauma ulkonäöstään. Rovasti taas vainosi meitä avoimesti Jarkko Laine kärhämän aikaan. Pääsin yliopistoon ja tämä rupesi mustamaalaamaan yliopistonmäellä. Tästä oli Jumala kaukana. Rovasti meni jopa maakunnallisille kirjailija päiville luennoimaan ja sai fasistin maineen. Hän ei ollut kirjailija, hän oli piireissä ja täysi määräilijä.

Itse nimitän tuota kevättä Hulluksi kevääksi. Pahinta oli että lapseni yritettiin murtaa henkisesti. Myöhemmin koko meidän perhettä yritettiin murtaa ja häväistä. Joillakin naisilla ja joillakin miehillä on pahanverkostot hallussa tässä nurkkakuntaisessa kaupungissa.

Turkulainen vittumaisuus on ainutlaatuista.

Jos luulette että seurakunnat ovat hyvien ihmisten paratiiseja, niin erehdytte.

Ihmettelin kerran seurakuntaehdokasta joka ei vaaleissa saanut yhtään ääntä. Pohdimme Marun kanssa miten se on mahdollista. On moraalisesti vankkaa jättää äänestämättä itseään. Tänään taas äänestävät, jos äänestävät.