Meidän kotimetsämme Ilomantsin Vinkaressa on tuhottu. Maisema on metsäkoneiden raiskaama ja maaperä on ruhjottu. Onneksi kaukaa viisas äitimme (90v) istutti vuosien saatossa kuusiaitaa mahdollisen varalle. Sitä eivät sentään kaataneet. Voi olla että sadan vuoden päästä metsä on taas kaadettavissa. Mikäli havupuita enää on silloin.
Ne Vanhat järeät kuuset oliva ikonit. Nyt niitä ei ole. Kuulin että Suomen tehometsäpolitiikka juontaa juurensa natsi-Saksan metsienhoitopolitiikasta. Jälki on sen mukaista.
Miksi puita ei voida kaataa kuten ennen, maisemaa runtelematta. Se lienee turhaa huminaa metsäkonttoreiden ja pääomaherrojen korvissa.
En laita tähän kuvaa sillä kunnioitan vainajia eli metsää ja puita.
Minulla on suruaika. Pelkkä hiljainen hetki ei riitä nyt.
Voi olla että minäkin olen emotionaalinen ja taiteilijain tapaan tunteella talouselämään suhtautuva henkilö. Sellaisiakin tarvitaan. (Terveisiä Matti Apuselle, tuolle tunteettoman talouselämän emotionaaliselle setämies expertille)
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment