Friday, September 30, 2016

Syyskuun viimeinen päivä


Syyskuun viimeinen päivä. Taivas sininen, tuuli ajaa pilviä ja tanssittaa puiden oksia ja latvoja. Nuori harakka keikkuu vajan katon reunalla. Oikeat runoilijat ja kirjauilijat patsastelevat kirjamessuilla; kotiseutujuhlan tuntua. Satakunta on teemana ja sieltähän pomokin on kotoisin. En kestä kirjamessuhallien kohinaa, mieluummin metsän kohinaa minulle.

Taustalla soi sellokonsertto. Naapurin muuttoauto kolisee, on hyvä että ihmisillä on asuntoja, se ei ole itsestäänselvää nyt, eikä tulevaisuudessa. Suomi on täynnä asumattomia taloja, köyhien asua ja nauttia luonnosta. Monenkin tulevaisuus on omavaraistaloudessa. Vanhat taidot ruoan kasvattamiseksi on opittava näissä hengissäselviämisen taistoissa. Unohdettava roskaruoka ja pinnalliset elämäntavat.

Ortodoksit eivät ymmärrä miksi karjalan kieli on tuettava kieli. Minusta sen tukeminen on kulttuuri teko. Turkulaiset ortodoksit jotka ovat aina olleet kermakupilla, eivät ymmärrä vähemmistökansojen asemaa ja oman kielen tärkeyttä. Arkkipiispamme Leo on edistänyt karjalan kielen aseman ja säilymisen eetosta hienosti. Hän esiintyy kirjamessuilla ainakin kahdessa tilaisuudessa, toisessa ovat mukana Kari Mäkinen ja Tarja Halonen. Karjalan kieli on elpynyt Venäjän karjalaisissa kylissä, totesin matkalla Uhtualle viime kesänä.

Leo on julkaissut ainakin kaksi runoteosta karjalan ja Suomen kielillä.



Tuesday, September 27, 2016

Viimeisenä kesähtävänä päivänä kun mehiläinen turhautui

Pitäisikö uskoa sääennustajia että tänään on viimeinen kesähtävä päivä tänä vuonna. Turhautunut mehiläinen etsi mettä turhaan lentämällä kukasta kukkaan. Jos myrsky todella tulee, niin eteerinen ruskapuu ei enää ole eteerinen. Puolen vuoden päästä on taas kevät.

Syksyyn kuuluu sadon korjaaminen. Annanpuistossa kasvoi viinisuolaheinä ja erinäisiä kukkia täyttä päätä.



Tanssija erään portsalaisen talon kellarin ikkunassa. Enemmän tällaisia ikkunoita.

Eteerinen ruskapuu eräällä pihalla.

Nämä lienvät unohtuneet kauan sitten. Näyttävät kaakeliuunin kuorilta. Ehkä kannattaisi myydä tai antaa tarvitsevalle.

Tässä yksi epätoivoinen kuhnuri yritti imeä mettä mutta laihoin tuloksin.

Sähkökaappitaidetta. Nämä ovat kulttuuripääkaupunki 2011 rahoitusta ja ihan hyvä niin.

Monday, September 26, 2016

Hiljaisuus on uhkaavaa



Pahinta eivät ole pahat ihmiset, vaan ihmiset jotka ovat hiljaa. lainaus on muistinvarainen Martin Luther Kingiltä.

Thursday, September 22, 2016

Kotirannassa


Kotiranta, vanha verkkovaja. Sopii maisemaan hyvin.

Ylmönlahti kuvattuna syksyisten rantakoivujen välistä.

Sama lahti ja nuo isot kivet olivat lapsena isompia kuin nyt. Siinä oli laituri ja kaksi isoa pyörokoivuista venevajaa. Nyt niitä ei enää ole. Vasemmalla siintelee Hiijenselkä. Oikealla on Rutnikkalahti. Noiden saarten välistä ajattiin moottoriveneillä kylälle. Vesitie oli tärkeä vielä 1960 luvulla. Tämä lahti oli muikun pyynnin paikka. Nuotat ovat kadonneet, osaisiko veljeni (4kpl.) elvyttää tämänkin taidon.



Matkalla poikkesimme Korpilahdella näyttelyssä. Taiteilija Pekka Suomäen Välillä on väriä näyttelynsä valokuvia puisille työkaluille laasermenetelmällä siirrettynä. Näyttelyn kuvat käsittelevät sisällissotaamme 1917-1918.

Valamossa en käynyt koska olin retkivaatteissa ja olen ruma ja hieman ylipainoinen. Estetiikka ennen kaikkea.

Monday, September 19, 2016

Kun maisema palautui



Vinkaran vaaralta voi taas katsella Koiteretta. Aikoinaan istutetut koivikot pakettipeltojen päälle ovat kaadetut. Tämä on hyvä asia. Eilen kiipesimme vaaran laelle ja ihastelimme maisemaa kuulaan kauniissa syyssäässä. Ruska ei ole vielä palavimmallaan sillä lämpöä on riittänyt, eikä pakkanen ole pannut.


Historiasta sen verran että Vinkaran Hämäläiset eivät ole olleet paikan ensimmäiset asukkaat. Luultavasti saamelaiset ovat eläneet täällä ja siirtyneet sitten pohjoiseen. Ketä siinä välissä asui, ei ole tietoa. Hämäläist tulivat tänne 1900- luvun alussa. Alkuperäinen talo on nyt vajoamassa unhon yöhön, se on korjauskelvoton. Alkujaan talo oli kaksiosainen rajakarjalainen talo jossa oli kuja välissä. Toinen pääty on nyt alenpana, se on peruskorjattu ja entisöity (yhden) osaavan veljeni toimesta.

Talo jossa kirjoitan tätä, on mäen alla oleva isäni rakentama talo noin kuusikummentä vuotta sitten. Yksi veljistäni syntyi uuteen taloon, lauantaina juhlimme hänen 60-vuotis juhliaan hänen mökillään. Äitini muisti että kun muutimme uuteen taloon mäen alle, niin Hanna mummo meni vinttiin itkemään ja Tepsu koira ulvoi niin että rauhoittui vasta kun se talutettiin meille. Se oli vanha ruskenpunainen pystykorva ja se kuoli luonnollisen kuoleman vanhuuteen monen vuoden päästä. Sillä oli harmaata viiksissä ja päälaella.

Tällä vaaralla ovat asuneet Marit, Martat, Hannat, Elmat ja Mairet miniöinä ja emäntinä. Elämä on ollut varmaan moni-ilmeistä ja haastavaakin joskus. Yksi on varmaa että työtä ei puuttunut. Miehet olivat karuja ja luotettavia ja leivänsyrjässä pysyttiin. Hanna mummo mainitse kerran että hän olisi haaveillut veneessä kauniina kesäiltana kaislikossa, ukki ei haaveillut, joten haaveilut saivat jäädä.

Aurinko paistaa, hellassa palaa tuli ja hellalla porisee ruokapata. Elämä on yksinkertaista ja mukavaa.

Wednesday, September 14, 2016

Sukuni naisia III

Sukumme naiset yleensä olivat osaavia, toimeliaita ja kovia työihmisiä. Joukossa oli sitten niitä haaveilijoita ja saamattomia hölömikkeitä. Luulen että itse kuulun tuohon viimeiseen ryhmään.

Beata eli Pietta mummo oli ensimmäiseen ryhmään kuuluva. Hän kuoli kun olin viisi vuotis ja ainoa muistinkuva hänestä on kuolintaudissa makaava tutiseva henkilö. Hänellä oli luultavasti Parkinssonin tauti ja hänen lapsillaan, joita oli ainakin kymmenen, oli monella sama tauti. Se kulkee suvussa. Isäni on kertonut että mummo oli verbaalisesti lahjakas, Matelin sukua, samoin hänen tyttärensä. Sanansäilä lensi pirtissä, joka oli aina hyvin siisti ja järjestyksessä. Koska jouten ei saanut olla, mummo istui kesäisin luppoajat ongella.

Aikana, jolloin Pietta mummo eli oli piestävä pellavat, kudottava liinavaatteet, pyyheliinat ja kankaat itse. Tätä on hieman vaikea kuvitella nykypäivän näkökulmasta. Elämä perustui pitkälti omavaraistalouteen. Se oli aikaa jolloin juhlat olivat juhlia ja arki oli arki. Pullaa ei syöty kuin juhlissa, vaikka vehnä olikin vielä jalostamalla pilaamatonta ja ravinnoksi kelpaavaa, oli ohra ja ruis eniten viljeltyjä viljoja.

Talvet tuntuvat olleen ankaria ja ankeita. Lehmät lakkasivat lypsämästä koska ravinto oli huonoa. Maitoa ja voita ei saatu, ja jos olisi saatu, voi olisi todennnäköisesti myyty Pietariin tai muualle. Suomalainen voi oli vientiartikkeli ja haluttua Peitarissa. Itse ajattelen että voi kyllä saattoi härskiintyä helposti mutta kaipa oli konsteja säilyttää sitä tuoreena.

Koska asuttiin rajan tuntumassa, niin Hanna mummo kertoi, että heidän tuvassaan vieraili sisällisodan aikaan punaisia pakenijoita ja valkoisia jahtaajia. Punaisille tarjottiin ruokaa ja neuvottiin lyhin tie rajalle ja valkoisia harhautettiin.

Pietta osallistui humanitaarisesti sotaan, vaikka ei varmaan itse tullut sitä ajatelleeksikaan. Toimi vain kristillisen vieraanvaraisuuden mukaisesti.


Saturday, September 10, 2016

Sukuni naisia II

Lyydia täti oli kova työihminen. Hän ei ollut jouten muualla kuin kirkossa ja kylässä. Kun omalla pellolla ei työtä riittänyt, hän auttoi muiden pelloilla. Jos häneltä työ loppui, niin hän alkoi napsutella sakseja. Se tarkoitti: onko jossakin leikattavia matonkuteita. Lyydia katseli joskus telkkaria ja sanoi kun joku pari suuteli että "turpasylttyä" ja etsi hyödyllisempää tekemistä.

Hän oli suosittu henkilö sukumme piirissä, mökin ovi oli aina auki lapsille, nuorille ja muille ihmisille. Vanhemmiten hänen nivelensä löystyivät ja kerran kaupunkimatkalla kadulla kävellessä jalkaterä kääntyi menosuuntaan ja kantapää eteen. Täti kiersi jalkaterän paikalleen ja taas mentiin.

Lyydia oli ollut naimisissa Tuupovaarassa varakkaan vanhanpojan kanssa. Taisi olla aikamoinen patriarkka, sillä Lyydia sanoi nuorille naisille jotka halusivat naimisiin että "Siihen autuuteen kyllä ehtii hinkumattakin." Hän tarkoitti että autuus tässä tapauksessa oli vähemmän autuas. Hänellä ei ollut omia lapsia. Sota-aikaan talo muonitti sotaväkeä. Heillä oli aina lähtövalmius päällä mikäli vihulainen tulisi. Melkoista hermopeliä, luulen. Äitini oli 15v. ja asui tätimme luona tuolloin.

Lyydillä oli sipulinuttura. Yöksi hän letitti tukkansa siveästi letille. Leskenä hän muutti kotivaaralle kotikyläänsä. Kerran yksi herastuomari saapui kosimaan puhemiehen kanssa tuoden appelsiineja tuliaisiksi. Täti täräytti rukkaset ja syötti appelsiinit naapurin lehmille. Tiedä mitä lemmenkonsteja oli niihen ruiskutettu. Hän oli päättänyt että yksi naimakauppa sai riittää.

Kerran kun täti oli haettu kotimieheksi erään äidin sairastuttua ja sairaalassa. Täti kertoi piilottaneensa sänkyynsä halon siltä varalta että mies tulisi sänkyyn yöllä.

Kaipasimme häntä kovasti kuoltuaan. Äitini luultavasti kaikkein eniten.

Thursday, September 8, 2016

Sukuni naisia I

Eräs, jo kuollu esiäitini oli pitkävihainen ja vakaa ihminen. Minun muistissani hän on hieman yksikantainen ja totinen.

Kerran ollessaan kuusitoista vuotias neito, oli hän saanut rakkauskirjeen joltakin nuorukaiselta. Hänen tyttöystävänsa Anna oli salaa lukenut kirjeen ja jäänyt kiinni lukemisestaa.
Esiäitini suivaantui niin että ei enää koskaan tuntenut kyseistä petturia. Kun esiäitini oli 85 vuotta vanha tuli Anna naapuriin kylään ja esiäidille ehdotettiin että hän ottaisi vastaan Annan kodissaan. Hän sanoi: Pane välleen ovi lukkoon! Immeistä joka lukkoo toisen kirjeen, ei pie piästee kottiinsa. Esiäiti kuoli seuraavana vuonna.

Jälkipolvet olisivat mielellään lukeneet kyseisen kirjeen, sillä jotain järisyttävää siinä varmasti oli. Sitä kirjettä ei koskaan löytynyt.

Wednesday, September 7, 2016

Syyskuun 7. päivä

Odotettu Nummenpakalla nuohoojaa, joka tuli viimeisellä vartilla. Odotellessa keräsin muumio omenia roskiin. Kuuntelin Riston valintaa ja putsasin valkoisista peiliovista sormenjälkiä.

Ikkunan takainen omenapuu on kuivattanut yhden oksistaa, toinen omenapuu on pystyyn kuollut. Pitäisi tehdä jotakin.

Aurinko lämmittää kesäisesti. On syyskuun 7 päivä.

Eilinen Koulukadun uhkaava roskispalo pani ajattelemaan. Pari viikkoa sitten paloi Puistokadulla. Lonttisten puutaloalue on rakennettu niin tiheään että hirvittää. Tämä on ollut Maariaa vielä 1960-luvulla ja talojen historiat ovat kadonneet. Jos täällä palaisi katoisi monta taloakin, sillä tämä alue on erittäin haavoittuva ja paloaltis. Talot on rakennettu työläis ja köyhälistön alueelle aikoinaan ja ovat kyllä vähemmän vankkoja kuin Portsassa. Ne ovat kuin maisemaan paiskattuja. Portsan ensimmäiset asukkaat olivat keskiluokkaisia virkamiehiä; puutaloalueen rakentajia ja heidän perheitään. Portsasta tuli työläiskaupungin osa vasta rakentajien lähdettyä. Alue on Engelin piirtämä kaupunginosa. Talot ovat kaupunkimaisessa järjestyksessä, useimmiten rakennusarkkitehti on ollut kirvesmies. Lonttisissa ne ovat tapakkaaskin kanteen piirrettyjä pytinkejä.

Silloin kun asuimme Portsassa Portsa päättyi Sairashuoneen katuun. Nyt Koulukadun ja Puistokadun puutalot lasketaan Portsaan. On laajennettu näämmä.

Olen hiljaa mielessäni ihmetellyt miksi Pohjolan alueen puutalot eivät ole virallisesti suojeltuja. Pitäisi olla hyvät puutaloalueen asujat. Hyväuskoisuus ei ole koskaan kannattanut tässä kaupungissa, eikä missään muussakaan kaupungissa.

Portsa rakennettiin tsaarivallan aikaan. Eräs tuttavani oli nähnyt viime sunnuntain aamuna kauppatorilla tsaristisen näyn: siellä suoritettiin veden pyhitystä. Ortodoksiset papit ja diakonit ja muut miehet kullatuissa vaatteissaan vaelsivat piispan johdolla pomiloiden. Naisia oli kuulemma vain katsojina ja kuorossa.

Varmaankin näky oli eksoottinen sille, joka ei tiedä mitä se on.

Monday, September 5, 2016

On syyskuun maanantai



Kadun reunalla kasvaa yksinäinen orvokki. Huikean kuulaassa ja kauniissa säässä sininen väri latistuu.

On syyskuun maanantai. Mitään merkittävää ei ole tapahtunut viime aikoina.

Pohjoi-Karjalassa alkukotimme pihapiirissa ilmestyi kuin nakutettu samaan aikaan kuin ennenkin emokarhu poikasensa kanssa marjapehkoja tyhjentämään. Karhut tankkaavat talven varrelle tarvittavaa ravintoa,kehoonsa säilöttynä. Karhun karjaisu on kuulemma voimakas.
Se ei jätä vaihtoehtoja kohtaajalle.

Äitini 91v. oli kiivennyt vaaran laelle tyrnimarjoja keräämään. Ihmetteli kun kiipeäminen kävi työläästi ja kerättyään marjat, hän tunsi itsensä vanhaksi. Muisteli aikaa jolloin juoksujalkaa kiipesi mäellä, molemmissa käsissä vesiämpäri. Mikään ei ole ikuista.

Ei sentään karhu sattunut vastaan. Äitini uskoo että karhu tunnistaa hänet. Keväällä ja syksyllä samaan aikaan se kunnioittaa häntä ilmaantumalla maisemaan.

Äiti voisi aloittaa kameran käytön. Koskaan ei ole myöhäistä oppia uutta.

Sunday, September 4, 2016

Sunnuntain harmaassa kajossa

Hanna Waseliuksen esikoiskirja Alma pitäisi ottaa jokaiseen lukupiiriin ja erityisesti Turun ortodoksisen seurakunnan kirjallisuus piiriin luettavaksi.

Naisen ruumis, aina tiellä Kun luin Hesarista edellä mainitun lauseen, muistin oman ruumiini, joka on ollut esillä seurakunnan nettipalstalla vähemmän suotuisassa valossa. (Niin kauan kun naiset eivät tue toisiaan, ei maailma muutu.) Saman ruumiiseeni kohdistuvan häpäisyn koin Steiner-seminaarissa Tampereella 1980-luulla ja jatkumoa seurasi Luovassa Toiminnassa jonne kaksi pintaliitäjä sievistelijää tuli töihin. Nämä naiset eivät lukeneet Dostojevskia, tuskin edes tiesivät kuka Dostojevski on. Epäilen että heidän pomonsakaan ei tiennyt koska hänen ainoa päämäärä oli olla tunnettu. (Jostakin millä ei ollut juurikaan merkitystä.)

Sitten oli tämä yliopisto vaihe. Siellä on tärkeää olla laiha, suorastaan näkymätön. Yliopiston pitäisi olla vapaa rasismista ja naisen ruumiin halveksunnasta. Ei muuten ole ja pelkään pahoin että naiset ovat pahinpia toistensa "tappajia", sillä päästäkseen huipulle naisen on tuhottava kilpailijansa eli nainen. Naisen perimässä lienee aikojen aamujen alusta peritty kilpailu kuka saa paremman elämän luolamiehen kanssa mehevintä luuta kaluten.

Nyt juuri pyhitetään vattä Kauppatorilla. (Toivottavasti tämä ei ole Persujen esivaalitilaisuus) En oikein pidä tästäkään rituaalista. Sunnuntai aamun harmaassa kajossa vaeltaa ristisaatto torilla pyhittämään vettä. Naisen ruumiis ja nainen kokonaisuudessaan on ortodoksisessa kirkossa statistin osassa. Palvelijan rooli sopii kuin nenä päähän. Sillä onkin naisia huijattu kirkkohistorian olemassa olon ajan. Neitsyt Maria on luterilaisessa kirkossa heitetty Lutherin toimesta ulos. Jumalan äiti ortodokseilla on näkyvä huolehtijan roolissaan. Yhtä kaikki hänetkin on onnistuttu ruumiillistamaan ja olemaan ruumiiton.

En ole erityisen lihava, enkä kaunis vaikka olen perinyt mummoni madonnahymyn. Ei tässä kirkonmenoihin ole kiire, sillä Pyhät Pyhille.

Saturday, September 3, 2016

Loppuelämän projekti vai irvokas vanhuus

Yöllä heräsin johonkin kirkkaaseen valoon. Kadulla oli autoja valot päällä ja auton valot osuivat ikkunan vieressä olevaan peiliin. Ajattelin millaista elämäni olisi ollut jos olisin ollut jossakin muualla kuin Turussa eläessäni. Olisin tarvinnut kaksi todistajaa valtakirjaani, en keksinyt yhtään ihmistä keneltä pyytää nimeä. Turussa opin olemaan yksin. Meistä ei ole ollut hyötymisen aihetta kenellekään, joten olemme saanaat olla yksin ja rauhassa. Turussa ihmissuhteet kulkevat hyötyperiaatteella. Sitten ovat nämä kulttuurin kytkypiirit. Seurakuntien kuppikunnat ja muut sullemullepiirit.

Yksi elähtänyt runoilija rapsutteli nivusiaan ja katsoi merkittävästi kassatyttöön, tällä oli koulutus ammattiinsa eli miten sivuutat huomiota hakevan asiakkaan.

Kusipäiset perhetytöt, joita äiti oli kerran läpsäyttäyt poskelle (syystä), jota he eivät koskaan antaisi äidilleen anteeksi. Kaunansa ja traumansa kullakin. Heistä tulee vanhoina omaishoitajia. Uskon että kukaan vanhuksista ei haluaisi autettavksi ellei ole viimeinen pakko. Missä on arvokas vanhuus? Nykyään voi puhua irvokkaasta vanhuudesta monenkin kohdalla.

Tuntuu että kaikki vuorollaan, tai ainakin moni, joutuu omaishoitajaksi. Se on niin kauan hyvä, kunnes alkaa ilmetä uupumuksen aiheuttamia tappoja tai henkistä väkivaltaa ja perhe psykoosia.

Huomenna Turun ortodoksinen kirkko täyttää 170 vuotta. Se on Engelin Helmi. 1970-luvulla Turun demarit ja kokoomus olisi halunnut purkaa Engelin Helmen koska se oli keskeisellä tontilla torin reunassa. Voi vain arvata mitä siinä nyt tönöttäisi jos hanke olisi onnistunut. Nyt tontti on seurakunnan omistama. Vanha seurakuntalainen sanoi että Turun ortodoksisessa seurakunnassa on aina ollut kuppikunta klikkejä. On ollut suomenruotsalaisia, venäläisiä, karjalaisia ja suomalaisia. Vieläkin on erinäisiä pöytiä seurakuntasalissa. Varokaan istumasta väärään pöytään. Kuorolla on oma pöytänsä; he ovat aina olleet muden yläpuolella olevia vallankäyttäjiä. Jos pappi ei tanssinut heidän pillinsä mukaan, sai kohta lähteä. Jos kirkkokahvinkeittäjän pärstä ei ollut tarpeeksi kunnioittava niin potku perseeseen. Nykyistä tilannetta en tiedä, en ole halunnut enää tietää. Elämänsä voi pilata monella tavalla. En osallistu kirkkomme juhliin.

Lakkasin pilaamasta elämääni. Laskin yöllä mahdollista jäljellä olevaa elinaikaani. Jos kehittäisi projektin loppuelämäksi. Entisöisi rakennuksen hitaasti ja pieteetillä.




Kirkon viereisellä tontilla oli Turun yliopiston vanha päärakennut. Nyt siinä on muistolaatta ja Pohjola vakuutuksen talo. Minusta se oli brutaali teko.