Sukuni naisia III

Sukumme naiset yleensä olivat osaavia, toimeliaita ja kovia työihmisiä. Joukossa oli sitten niitä haaveilijoita ja saamattomia hölömikkeitä. Luulen että itse kuulun tuohon viimeiseen ryhmään.

Beata eli Pietta mummo oli ensimmäiseen ryhmään kuuluva. Hän kuoli kun olin viisi vuotis ja ainoa muistinkuva hänestä on kuolintaudissa makaava tutiseva henkilö. Hänellä oli luultavasti Parkinssonin tauti ja hänen lapsillaan, joita oli ainakin kymmenen, oli monella sama tauti. Se kulkee suvussa. Isäni on kertonut että mummo oli verbaalisesti lahjakas, Matelin sukua, samoin hänen tyttärensä. Sanansäilä lensi pirtissä, joka oli aina hyvin siisti ja järjestyksessä. Koska jouten ei saanut olla, mummo istui kesäisin luppoajat ongella.

Aikana, jolloin Pietta mummo eli oli piestävä pellavat, kudottava liinavaatteet, pyyheliinat ja kankaat itse. Tätä on hieman vaikea kuvitella nykypäivän näkökulmasta. Elämä perustui pitkälti omavaraistalouteen. Se oli aikaa jolloin juhlat olivat juhlia ja arki oli arki. Pullaa ei syöty kuin juhlissa, vaikka vehnä olikin vielä jalostamalla pilaamatonta ja ravinnoksi kelpaavaa, oli ohra ja ruis eniten viljeltyjä viljoja.

Talvet tuntuvat olleen ankaria ja ankeita. Lehmät lakkasivat lypsämästä koska ravinto oli huonoa. Maitoa ja voita ei saatu, ja jos olisi saatu, voi olisi todennnäköisesti myyty Pietariin tai muualle. Suomalainen voi oli vientiartikkeli ja haluttua Peitarissa. Itse ajattelen että voi kyllä saattoi härskiintyä helposti mutta kaipa oli konsteja säilyttää sitä tuoreena.

Koska asuttiin rajan tuntumassa, niin Hanna mummo kertoi, että heidän tuvassaan vieraili sisällisodan aikaan punaisia pakenijoita ja valkoisia jahtaajia. Punaisille tarjottiin ruokaa ja neuvottiin lyhin tie rajalle ja valkoisia harhautettiin.

Pietta osallistui humanitaarisesti sotaan, vaikka ei varmaan itse tullut sitä ajatelleeksikaan. Toimi vain kristillisen vieraanvaraisuuden mukaisesti.