Kadun reunalla kasvaa yksinäinen orvokki. Huikean kuulaassa ja kauniissa säässä sininen väri latistuu.
On syyskuun maanantai. Mitään merkittävää ei ole tapahtunut viime aikoina.
Pohjoi-Karjalassa alkukotimme pihapiirissa ilmestyi kuin nakutettu samaan aikaan kuin ennenkin emokarhu poikasensa kanssa marjapehkoja tyhjentämään. Karhut tankkaavat talven varrelle tarvittavaa ravintoa,kehoonsa säilöttynä. Karhun karjaisu on kuulemma voimakas.
Se ei jätä vaihtoehtoja kohtaajalle.
Äitini 91v. oli kiivennyt vaaran laelle tyrnimarjoja keräämään. Ihmetteli kun kiipeäminen kävi työläästi ja kerättyään marjat, hän tunsi itsensä vanhaksi. Muisteli aikaa jolloin juoksujalkaa kiipesi mäellä, molemmissa käsissä vesiämpäri. Mikään ei ole ikuista.
Ei sentään karhu sattunut vastaan. Äitini uskoo että karhu tunnistaa hänet. Keväällä ja syksyllä samaan aikaan se kunnioittaa häntä ilmaantumalla maisemaan.
Äiti voisi aloittaa kameran käytön. Koskaan ei ole myöhäistä oppia uutta.
No comments:
Post a Comment