Olin hajalla aioliittoni hajoamisesta sodanjälkeisessä Suomessa. Viipuri oli menetetty ja, totta haastaen en halunnut miestäni, kaipasin Viipuriin jonne en voinut mennä. Lähdin Lontooseen töihin suurlähetystöön. Paikan oli järjestänyt tuttava. Se ei ollut sellainen suurlähetystö kuin isoilla valtioilla oli. Varsin pian ikävystyin hiljaisuuteen ja vaihdoin työni Lontoossa toimivaan sairaalaan. Asuin sairaanhoitoapulaisille tarkoitetussa asuntolassa. Siinä asuntolassa tapahtui sarjamurhaajan sessio. Kaikki paikalla silloin olleet naiset murhattiin. Itse en juuri silloin sattunut olemaan siellä.
Murhaaja oli nuori ja erittäin häiriintynyt mies.
Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Sairaalan johto kutsui minut puhutteluun. He olivat saaneet tietää että olin suomalaisen Nobel-kirjailijan entinen miniä. Minulle tehtiin selväksi että olin käyttäytynyt luokalleni sopimattomasti. Työsuhteeni loppui ja minulle osoitettiin uusia ystäviä, jotka olivat toisia kuin sairaalan duunaritytöt. Pääsin seurapiirehin ja ystävystyin yhden aatelisen nuorenparin kanssa. Meillä oli hauskaa yhdessä. Pohjoismainen demokratia ei sopinut ollenkaan Lontooseen. Kirjailija tuon ajan Englannissa oli yläluokkainen ja piireissä liikkuva.
Varsin pian kuitenkin palasin Suomeen ja Helsinkiin, mutta se on toinen juttu.
Tämän kertoi nauhalle ystävämme kosmopoliitti ja Viipuriin ikävöivä Anu. Anulla olisi ollut mahdollisuuksia ja valmiuksi paljoon. Hän on yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä elämässämme.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment