Kävelin elokuvateatterista ulos poissa tolaltani, se oli kuin rippi joka antoi vastauksen muutamaan perustavaa laatua olevaan kysymukseen. Olin päättänyt että menen katsomaan tämän elokuvan yksin. Olin hyvilläni tästä sillä jeesustelijat ja epäolennaisuuksiin takertujat olisivat saaneet minut toivottomaan tilaan.
Elokuva Leviathan ei ole viihdettä. Siinä ei ole onnellista loppua. Leviatha on raamatun merihirviö, meri on harmaa ja armoton Murmanskin ja Kuolan alueen karua ja kallioista tunturi maisemaa vastaan.
Elokuvassa on yksi kohta jossa on kirkon ruohonjuuritason Jumalan kosketuksen kuvaus: Kovaosaisen miehen ja munkki Vasilin kohtaamisessa. Siinä kannetaan säkillä leipää jaettavaksi köyhille. Munkki Vasili puhuu miehelle Jobista, syytelemättä tai tuomitsematta kovaosaista miestä. Köyhä nainen saa leivän, ja samalla siat saavat oman annoksensa. Maiskuttelevat siat ovat läsnä elämän niukoissa pidoissa. Jokainen saa ajatella mitä nämä siat esittävät.
Täysin toinen on tunnelma piispan ja öykkäriliikemiehen ja poliitikon tapaamisessa. Vallat kohtaavat mutta Jumala ei ole lähelläkään. Sama toistuu kirkonmenoissa: piispa puhuu, mafiamiesten läsnäolo on vahva kirkossa.
Elokuvassa ollaan "Jumalan hylkäämässä" provinssissa. Luonnonkatastrofi on valtava ja elokuvan värimaailma sopii paikkaan täydellisesti. Kukaan ei naura ilosta tai edes hymyile, sillä kärsimys on läsnä koko ajan. Kyyneleitä virtaa toivottomuuden keskellä. Kuitenkin elokuvassa on sanomatonta kauneutta, iäisyyden kosketusta. Harmaan sävyt ovat kauniita, eikä aurinko paista. Lisäksi sataa tämän tästä.
Erämaasa voi harjoitella ampumista vanhohin vallanpitäjien naamoihin. Turvallista kuitenkin on ampua jo kuolleiden poliitikkojen kuvia. Paradoksien koleutta.
Köyhältä voi ottaa talon ja rakentaa sen paikalle oman pramean talon. Mafiooso joukkoineen huseeraa vodka höyryissään kuin ilmestyskirjan peto: hävittäen ja tuhoten. Talon tuhoaminen puskutraktorilla näytetään hyvinkin totaalisena tuhoamisena. Tuli Turuntauti mieleen tässä kohtaa.
Nuoret pojat kokoontuvat iltaisin vanhan kirkon raunioille nuotion ympärille kuin opetuslapset. Kirkon katossa hohtaa himmeästi ikonimaalaus muistona jostakin kadotetusta, johon ei ole paluuta.
Kovaosainen mies on menettänyt talonsa, vaimonsa ja melkein lapsensakin. Lisäksi hänet tuomitaan ilman perusteita ja syyttömänä vaimonsa murhasta vaikka vaimo teki itsemurhan. Oikeuden tuomarin ulkolukupapatus on sinänsä verrannollinen yleiseen mädännäisyyteen, on se jotenkin liian läpinäkyvä.
Elokuvassa juodaan vodkaa, mutta se ei ole pääasia tässäkään elokuvassa. Kysymys on jostain syvemmästä. Ylipäätään, jos rappiosta halutaan puhua, niin se kohdistuu korruptioon ja väkivaltakoneistoon jota kirkonjohto omalta osaltaan suojelee. Luultavasti periferian hiippakunnat ovat riippuvaisia mafiosojen rahakirjeistä.
Jos nyt joku katsoja näkee elokuvassa pelkästään venäläistä rappiota, niin kyllä sitä rappiota korruptiota löytyy lännestäkin, keinot vain ovat peitellymmät. Ortodoksisuuden syvyys on dostojevskiläisten henkilöiden syvyyttä. Piispan lausahdus paholaisesta joka on tyrkyllä hyvien tekojen tekijälle on pidettävä aina mielessä, oli kuin suoraan Dostojevskin suusta.
Elokuva on saanut Venäjällä ristiriitaisen vastaanoton. Jotkut ortodoksit olisivat halunneet vaientaa elokuvan, mutta toisaalla piispat ja papit ovat puolustaneet elokuvan totuudellisuutta. Elokuva on saanut merkittäviä palkintoja Euroopan elokuva festivaaleilla.
Suosittelen elokuvaa papeille, piispoille ja ihan kaikille jotka haluavat puhdistautua.
kuulin että lukiolaiset ovat käyneet runsaasti katsomassa tätä elokuvaa ja päivänäytännössäkin, jossa itse olin, oli vakavannäköisiä teinejä.
Andrey Zvyaginsev, Leviathan
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment