Romeo ja Julia kohtaavat karjalaisissa kylissä

On metsä joka on turvallinen, ja sinne voi mennä piiloon metsänpeittoon, paeta vainolaista, kuka se milloinkin lienee. Siviilit sodan keskellä ovat aina väärässä paikassa ja täysin jonkun armoilla. Muistan hiljaisilla äänillä kerrotut venäläisten kuolemanpartioiden vierailut Suomen puoleisissa kylissä, kun Stalin täytti tilastoja.
Hän oli suurten lukujen mies.

Metsissä liikutaan ja ollaan luonnon armoilla myös Arvi Pertun viimeisimmässä kirjassa Kipu, jossa käydään sotaa heimokansojen puolesta ja vastaan. Olot ovat sekavat Uhtualla, Vienassa ja Aunuksessa. Tämä ei ole kahdenvälistä sotaa; rintamia on monta ja sotilaat menevät tilanteen mukaan. Eletään jokapäiväistä elämää, uskonnolla ei vouhketa koska se on ihmisten elämään kuuluvaa. Kun puhutaan valkoisista ja punaisista on otettava huomioon Suomen käyty sisällisota ja Venäjälle paenneet punaiset. Sitten ovat Venäjän sisällisodan osapuolet, joita on monia. Karjalan paikalliset miehet jotka liittyvät kuka mihinkin ryhmaan. Tällaisessa tilanteessa pitäisi Vienan itsenäistyä Aunuksen liittyä osaksi Suomea.

Arvi Pertun kirjassa ei ole rasismia, eikä myöskään kansallista kouhkantaa;elämä on tässä ja nyt ja on selviydyttävä arjen haasteista. Raja Suomen ja venäjän välillä on määrittämätön, kuten se oli vielä pitkälle 1930 luvulle asti. Muistan yhdenkin sukulaisen käyneen kalastamassa Karjalassa ja minulla on epäilyjä mahdollisista serkuista siellä. Rajan takana käytiin naisissa.

Olen lukenut selostuksia Aunuksen retkistä ja ainakin Paavo Virkkunen halusi luterilaistaa ja länsimaistaa heimoveljet ja siskot. Hän ei ollut ainoa joka ajatteli nostaa alkeelliset heimoveljet ujaaseen suomalaiseen kuosiin. Aivan kuin siirtomaaherra hän haluaa Karjalan parasta ja aikoo tuhota kulttuurin. Hän ei tainnut osallistua Aunuksen sotaan 1918-1922, vaan toisen maailmansodan aikaan, jolloin oli heimoaate taas tapetilla, antoi lausuntoja. Paavo Virkkunen olisi halunnut muiluttaa Suomen ensimmäisen presidentinkin rajan taa. Hän oli valtiopäivämies ja pappi.

Kirjassa on keskushenkilöitä ja päähenkilö, naissotilas Fredrika eli Riikka on outo henkilö, hänen kivustaan varmaan joku "kallonkutistaja" saisi jonkinlaisen taudinkuvan rutistettua. Ajattelin jo ihan alussa että Riikka kuolee tramaattisesti lopussa ja niin hän kyllä tekeekin; palavassa tallissa hevosten ja rakastettunsa kanssa. Vai kuoliko hän todella sitä ei kerrota.

Riikka ja Santeri ovat molemmat kuin Romeo ja Julia jotka on heitetty punaisten ja valkoisten sekaan 1918-1922 Vienan ja Aunuksen korpikyliin. Erotiikka on maanläheistä ja julmankaunista. Karjalainen kulttuuri on ollut hyvin maskuliinista ja naisista on sanonta: remelillä akkaa ja piiskalla hevosta. Naisen osa riippui miehestä, jos hyvin kävi niin oli ihan siedettävää.

Aunuksen ja Vienan sodissa oli kylissä välillä nälkä, sillä kaikki osapuolet syyllistyivät ryöstelyyn. Ihmisiä ammuttiin sattuman varaisesti ja ihan tietoisesti.

Riikka on irrallinen vaeltaja. Hän on asunut Berliinissä ja Pietarissa. Hän on oppinut käyttämään kokaiinia. Hänen kasvoissaan on piiskan iskun aiheuttama arpi. Piiskan heiluttaja oli ollut venäläinen sotilas joka murhasi Riikan enon. Siitä lähtien Riikka on ollut yksin. Hän ruoskii ja häntä ruoskitaan. Toinen nauttii vallan kivusta toinen siksi että ei enää muuten voi seksuaalisuuttaan käsitellä. Kirjassa käydään myös saunassa ja seksi on vahvaa ja maanläheistä. Saunassa ollaan silloinkin kun kylän tietäjä antaa Riikalle Lemmennostatuskylyn. Vanha myyttisyys näyttäytyy tässä kohtaa vahvana. Muistan omasta lapsuudestani miten mummoni joskus lauleli kummallisia lauluja.

Kirjassa on paljon arkipäivän kuvauksia, suunnittelua ja yllättävän vähän sotatilanteita, se on hyvä että näin on.

Jossakin lukemisen vaiheessa ajattelin Riikkaa Suomineitona, mutta sitten lopetin nämä ajatuskiemurat. Sota loppui, Karjala jatkoi elämäänsä Neuvostoliitossa ja nyt Venäjän osana.