Kohtaamisia hautausmaalla

Keskipäivän aurinko loisti kirkkaana Turun hautausmaallakin. Ensiksi kävin viemässä kyttilät anoppini haudalla. Hän piti eläessään näyttävistä kukkalaitteista. Olen täysin erilainen ja nytkin vain vaatimattoman kanerva-havusommitelman. Kynttilät paloivat tyynessä säässä.

Ortodoksisella hautausmaalla oli vilkasta. Hauska miesseurakuntalainen sanoi että täällä sitä on hauskaa koko ajan. Seurakunnan tila näkyy; kaikki eivät tervehdi kaikkia ja jotkut ovat muuttuneet kokonaan näkymättömiksi. Ystävättäreni täräytti että ei hänkään kaikkia tervehdi. Otin kuvia kappelista ulkoa ja sisältä. Sytytin jopa tuohuksen. Käytin tilannetta hyväkseni kun pieni joukko seurakuntalaisia lauloi litaniaa ja kävin kappelissa. Rouva profiilikohottaja, se joka ei rukoile entisen kirkkoherran sielun puolesta, katsoi minua pitkin nenänvarttaan. Katsoin takaisin.

Tällä välin ystävättäreni oli joutunut nokittain äkäisen tädin kanssa joka moitti ystävättäreni miehen haudan ruohikkoa huonoksi. Sama täti mesoi että entinen kirkkoherra ei vastaa hänen puheluihinsa. Ystävättäreni haukkui takaisin ja sanoi ettei hänkään vastaisi jos te soittaisitte. Sitten me molemmat oltiin äänekkäitä ja sanottiin ettei niin hyvästä miehestä sopinut puhua pahaa. Täti suuttui ja sihisi että pahasuisia olette kuten koko sukunne. Minun sukuani hän ei kyllä tunne, mutta ystävättäreni käski tädin mennä äkkiä veisaamaan muiden pyhien kanssa.

Kappelin lasimaalausristi oli hapertunut lisää. Kaksi kyntelikköä oli viety pois. Sytytin tuohukseni alttaripöydälle. Olisi mukavaa jos kappelia voisi hyödyntää arkisinkin.

Kotimatkalla poikkesin toisen ystävättäreni luona lepuuttamassa jalkojani. Olen kävellyt tänään paljon. Alla kuva kappelista Turun ortodoksisella hautausmaalla.