Ihan tavallisesta leppähalosta kaikki alkoi. Oli kapakkatappelu, jostakin miesten asioista alkunsa saanut, sillä iskettiin iiriläismunkki Tondalusta päähän noin tuhat vuotta sitten. Fransiskaaniveli menetti tajunsa. Hänen ruumiinsa oli tajuton mutta henkensä näki helvetin ja hänestä tuli näkyjen näkijä. Näyt eivät olleet mitään irstailevan ja juopottelevan munkin näkyjä; ne olivat kuin Danten helvetin kuvia. Sattumoisin osui silmiini tämän iiriläismunkin elämän helvetti lukiessani Andrei Tarkovskin henkilöhistoriaa. Henkilöhistorioilla on vapaus rönsyillä tarinoiksi. Se mikä minua kiinnostaa tällä hetkellä on helvetinkuvaajien historiallinen eli näkymättömän läsnäolon todellisuus taiteessa ja kirjallisuudessa.
Tarkovskin elokuvien puhutteleva näkymätön "ääni ja katse" on historian hämärästä nouseva äänetön puhuttelija, joka haastaa katsojan dialogiin. Vaatii viitseliäisyyttä ihmiseltä mennä dialogiin Tarkovskin elokuvien kanssa. Olemme tottuneet viihteen valmiiksi pureskeltuun tarjontaan. Minusta Tarkovskin elokuvat on sysätty marginaaliin ja niiden tutkijat saman tien. Ja kuitenkin Tarkovskia voi katsoa yhdessä Harry Potterin kanssa. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita.
Aurinkoinen syyspäivä on tosi. Kaupunki jossa koivu kasvaa on tosi. Tavaroiden pakkaamisessa on aina luopumisen ajatus. Tarkovski varoittaa palaamasta entisiin taloihin. Hän poltti Peili elokuvassaan käytetyn "lapsuuden kotinsa" ja pääsi eroon jostakin ahdistavasta asiasta. Ihmisiin tätä ohjetta ei kannata soveltaa, sillä meillä ihmisillä on kummallisia tapoja hankkiutua eroon henkilöistä jotka eivät enää ole meille käyttökelpoisia. Joku vetoaa henkiseen kasvuunsa, uskoonsa tai hengellisen ohjaajansa neuvojen noudattavuuteen. Luostareissa tuskin isketään ketään leppähalolla päähän, näkyjä ei nähdä enää kovin usein, ja jos nähdään, niin luultavasti näkijä kiidätetään vartioituun paikkaan normalisoitumaan.
No comments:
Post a Comment