"Kaiken yllä humisevat iäisyyden tuulet"

Riisutut koivut seisovat lumisin oksin. Järvi on hiljaa. Pakkasen kylmässä koprassa kalman haju. Raatosaaressa muinoin säilöttiin vainajien ruumiita, jotka kevään tullen soudettiin kirkkomaihin siunattavaksi. Elämä oli raadollista konkreettisesti.

Mateli Kuivalatar kuoli tiettävästi syöpään. Hän itse paransi ja lääkitsi ihmisiä, mutta itseään hän ei pystynyt auttamaan. Tämä oli yksi hänen elämänsä paradokseista. Hänen lapsiaan oli haudattu Luumäkeen kirkolle. Hän tunsi kuoleman, eikä se aina ollut julma; se oli myös armollinen ja lempeä.

Mitä jää ihmisestä jäljelle kuoltuaan. Muistot ihmisten muistissa. Matelin omat runot ovat jäljellä. Elias Lönnrot tallensi hänen runojaan, mutta kuten runoilijat usein, ei Matelikaan saanut arvostusta eläessään. Voi olle että hän ei siitä olisi välittänytkään. Hänelle oli tärkeätä pysyä hengissä talven yli. He säilöivät ja kuivasivat kalaa, marjoja, sieniä ja viljaakin, ellei halla vienyt, kuten usein tapahtui.

Talot lahoavat vuosisatojen saatossa. Ihmiset kuolevat ja kaiken yllä humisevat iäisyyden tuulet.