Löysin syvänpunaisen vaahteranlehden.
Suomi 100 juhlavuosi voisi laillistaa saamelaisen vähemmistön oikeudet. Ovahan he meidän alkuperäiskansa. En tiedä missä määrin Suomessa osallistuttiin kallojen mittauksiin ja muihin epätieteellisiin rotututkimuksiin, Ruotsi kyllä kunnostautui häpeällisesti.
Tyko Sallisen näyttelyssä Turun Taidemuseossa tuli selvästi esiin kansan yhteiskunnallinen kahtia jako. Sallinen kuvasi kansaa joka eli köyhyydessä, tietämättömyydessä ja esivallan ja kirkon uhan alla. Voi olla että kirkonmenot toivat hetkellistä lohtu arjesta, ne jotka pystyivät menemään stranssiin lestadiolaisissa seuroissa, saivat henkisen potkun kestää ankeutta. Tätä kansaa Sallinen kuvasi vastineeksi yläluokkaisten tavalle maalata. Sallinen uskalsi uhmata itseään Gallen-Kallelaa sanomalla häntä Paskahousuksi pyhän taideyhdistyksen kokouksessa jota johti edellä mainittu Gallen-Kallela. Tosin hänen oli paettava Amerikkaan kahdeksi vuodeksi, mutta oli vain vuoden siellä riitaannuttuaan joidenkin kanssa.
Näyttelyssä, Mirrin kuvien ohessa, on Sallisen tärkeimmän naisen, äidin muotokuva. Kuva on pelottava: äiti oli syvästi lestadiolainen ja tiettävästi tunnekymä nainen. Muotokuvassa on nähty yhteys Marian (Jeesuksen äiti) äitiin Annaan. Minun intuitioni sanoo että tämä nainen sekaantui poikansa avioliittoon ja olisi ehkä nähnyt Helmin mielellään perinteisenä hellan ja nyrkin välissä olevana palvelijana.
Samaa naiskuvaa toisti Kirjailija Tito Colliander Sallisesta kirjoittamassaan kirjassaan. Ina Golliander ylsi joidenkin mielestä varmaan madonnamaiseen suoritukseen taiteen ja perheen sovittamisessa taiteilija elämää ja henkisyyttä etsivän ortodoksimiehensä kanssa. Jos Inasta tuli madonna, Helmiä yritettiin istuttaa huoran ja hankalan naisen rooliin, Helmi oli ennen kaikkea taiteilija ja äiti jolta riistettiin taiteliaisuus ja äitiys. Lapsi vietiin Tanskaan koska (todennäköisesti) Sallinen pelkäsi ettei pystynyt taloudellisesti huolehtimaan perheestä jossa oli lapsi. (Ehkä hän oli mustasukkainen uros, joka halusi päästä lapsesta eroon.)
Minulla oli kerran opettaja joka oli ollut Sallisen Taju tyttären opiskelukaveri. Tämä opettaja syytti Helmiä rumilla nimillä tyttärensä tuhosta. Taju, Irja Salla) vietti loppuelämänsä Nikkilän sairaalassa. Minun nuori intuitio sanoi silloin että hän oli väärässä. Kuollutta on helppo haukkua ja syyllistää.
Tämä opettaja maalasi alttaritaulun jossa madonna hehkui. Hän sanoi säpsähtävänsä aina kun näki kirjailija Anna-Leena Härkösen, sillä niin paljon tämä muistutti Tajua. samaa eteeristä herkkää ja jotenkin särkyvää kauneutta.
Sallisen kunniaksi on toki sanottava että hän ei ollut pönöttäjä.
Naiset menivät lahes aina näiden nerojen puolelle kärsiviä vaimoja vastaan, He kuvittelevat itse olevansa parantavaa eliksiiriä jota vaimo ei osannut olla. Se siitä naisten keskinäisestä solidaarisuudesta. Monikohan tämänpäivän nainen ylpeilisi sillä että sai kunnian pestä suuren taiteilijan pensselit koska tämä oli hyvällä päällä Sallisen toinen vaimo oli saman ikäinen kuin Taju, siis yli kolmekymmentä vuotta Sallista nuorenpi. Hän jumaloi kuulemma Sallista. Mitähän legendaa tämä on.
Suomi 100 juhlavuosi on sota ja väkivaltapainotteinen tarjontansa suhteen. Olisin kaivannut naisenhistorian hyödyntämistä monelta kannalta, sillä ei Suomen historia ja taide ole pelkastään miesten historiaa; missä ovat naiset ja lapset.
Turussa pilvistä ja syksyistä
Sama vaahteranlehti aamulla.
No comments:
Post a Comment