Kirkonmenoissa on tärkeää että palveluksen suorittaja liikkuu kauniisti. Mietin viimeksi kirkossa ollessani että milloin tämä kauneus on loppunut. Kun uusi jäsen liitetään kirkkoon, sen yhteydessä lausutaan kauniit sanat silloin kun risti laitetaan kaulaan. En laita sanoja tähän koska en muista sitä sanatarkasti. Tätä osaa ei enää sanota. Kirkkoon liittäminen on nykyään "pakollinen" toimitus varsinaisen liturgian aikana tai aluksi. Petri Ratilaisen aikana kirkkoon liittäminen oli kaunis tapahtuma. Turun liturgiat muutenkin ovat muuttuneet väsähtäneiksi.
Kun luin Arkkipiispa Leon runokirjaa, niin kauneuden merkitys maailmassa ja kirkollisessa elämässä tuli monen muun tärkeän aiheen ohella selväksi.
Metsän humina
haapojen havina
ääniä muistikuvina
ajalta joka oli
Puusukset seinustalla
räystään alla
maalla
kevään ja tervan tuoksu
Kirjassa on runot suomeksi ja karjalaksi
Arkkipiispa Leon viimeisin runikirja on hyvin henkilökohtainen isoisän kirjoittama kirja lapsenlapselleen siitä ajasta jossa hän on elänyt. Tunsin montakin kertaa aisteissani tutun miljöön, tuoksut ja mielen liikkeet. Kirjassa on myös luonnon säilymisen puolesta huokauksia ja parahduksia. Ja sitten on elämänviisauksia ja kauneutta. Kirjan fiilis on rakastava ja hellä. Huomasin vanhan viisauden kiireestä ja asioiden täyttämisestä tunnollisesti, Kattili-täti sanoo kiirettä tuskailevalle että tämä istuisi hiljaa paikallaan. Kiire menee menojaan...
Arkkipiispa Leo, METSÄTÄHTI ja mies joka metsään lähti. Karjalan Kielen Seura Helsinki, 2015.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment