Monday, February 19, 2018

Helmikuun 19.

Ullakko-asunnon ikkunat olivat kuurankukkia täynnä. Katon rajassa kulki kuuravana, eikä kynttilän valo ollut pelkästään romanttista, sillä sähkö oli katkaistu maksamattoman laskun vuoksi. Jos talossa, jossa asuin ei olisi ollut vanhaa öljylämmityssysteemiä, olisin jäätynyt. Olisi pitänyt tiivistää ikkunat ja estää veto. Olisi pitänyt niin monta kertaa ja sitä ja tätä. Ellen ryhdistäydy, siitä tulee elämän tapa, tuumin ja kohta onnistuin vähäksi aikaa.

Olin maalannut asuntoni kaksikymmentä neliötä omaksi maailmakseni. Millenium ei ollut vielä käsillä. 1900-luku verisine taistoineen ja teknisien kehityksen rynnistyksen saattelemana jäisi kohta taakse. Silloin ei vielä puhuttu ilmastonmuutoksen tuomista vaaroista maapallolle, tai pakolaisuudesta isossa mittakaavassa. 1970-luvulla tulivat Suomen ensimmäiset pakolaiset Chilestä. Se selvitettiin onnistuneesti, huomioon ottaen ettei valmiuksia ollut. Varmuuden vuoksi kaikille annettiin kumisaappaat, vaikka oli talvi.

Olin perinyt vanhempieni kuoltua vanhan ja ihanan nojatuolin. Siinä istui jonkin aikaa pakolainen. Hän oli kaunis mies, ja näytti istuessaan maalaukselta. Miehen silmissä oli ikuinen ikävä jonnekin; ikuiseen ikävän kotimaahan. Hänen nimensä oli Hector ja hänen kanssaan jaoin viinin, leivän, villapaidat ja vähät kolikot. Aikana, jonka asuin Hectorin kanssa, maalasin parhaat tauluni. Pidin näyttelyn ja minua haastateltiin. Olin julkkis vähän aikaa.


Turussa -10 astetta.

No comments: