Minulla oli kulttuurikaveri. Hän oli suomenruotsalainen aatelissukuinen herrasmies. Kävimme teattereissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä. Hän toimi aktiivisesti rauhan ja konfliktintutkimuksessa. Kun hän kuoli sain postia hänen pojaltaan. Se sisälsi kirjeitä kirjeenvaihdostamme. Hän kertoi löytäneensä isänsä laatikosta ja halusi palauttaa ne minulle. Kiitin häntä liikuttuneena. Kun itse kuolisin lapseni eivät palauttaisi mitään kenellekään, sillä ainoa lapseni kuoli tapaturmaisesti ennen syntymäänsä. En halunnut puhua tästä kenellekään ennen tätä.
Unessa matkustan usein sota-ajan junassa. Istun puupenkeillä sillä tiedän että täit viihtyvät pehmustetuissa penkeissä. Maisemat vaihtuvat ja juuri kun ilmoitetaan että juna saapuu Viipuriin herään. Näen tyynyllä hämähäkin ja tiedän että se on hallusinaatio. Sydänlääke saa niitä aikaan. Käännän tyynyn, nousen ylös sillä tiedän etten nukkuisi enää sinä yönä.
Muistan Hämeenkyrön kesäyöt ja sireenien tuoksun. Taata soitti aina kello puoli kahdeksan aikaan eräälle elämänsä naiselle. En tiedä miten nainen jaksoi kuunnella häntä. Hän puhui aina tietynajan ja lopetti sitten samaan lauseparteen. Omaiset olivat varpaillaan, he eivät tienneet miten suhtautua. Ehkä nainen oli se entinen kartanon emäntä joka oli erittäin sivistynyt ja erikoinen. Luulen että hän oli nainen jonka luo taata karkasi kerran.
Matkustin Viipuriin vähän ennen kuolemaani. Kävin Torkkelinkadun asunnolla ja pääsin lastenhuoneeseen. Huoneisto oli jaettu monen ihmisen kodiksi. Jätin jäähyväiset lapsuudelle ja nuoruudelle. Palasin Turkuun ja sitten pian kuolin kuin viipurilainen ikään.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment