Aika tiimalasissa täyttyi ja siirryin toiseen todellisuuteen

Sota jättää aina jälkensä jokaiseen, oli rintamalla tai kotirintamalla. Hyvin usein traumat jäävät käsittelemättä, sillä aika oli kovaa ja heikkoutta ja sairaita ei haluttukaan huomata. Sodasta ei tullut yhtään ihmistä sellaisena kuin oli sinne lähtenyt. Nuoret ihmiset muuttuivat sodassa vanhemmiksi kuin olivatkaan. Kääntyivät sisäänpäin ja vaikenivat. Lotilla ei ollut yhtään sen helponpaa. Sodan jälkeen heitä huoriteltiin ja leimattiin kaikki yhdellä leimalla.

Heräsin usein yöllä kauhuun ja paniikki iski lujaa. Olin ollut lottana rintmasairaalassa. Eräänä iltana yksi sairaanhoitaja tyttö siepattiin riulta. Lotat eivät sen jälkeen saaneet mennä riulle, asia hoidettiin muuten. Meillä oli asumuksemme pöydällä revolveri valmiudessa siltä varalta että vihollinen tulee. Me ampuisimme itsemme; muuta mahdollisuutta ei ollut. Jouduimme paniikkiin kun venäläisiä sotilaita näkyi ikkunasta, mutta he olivat vankeja ja ohikulkumatkalla.

Sota loppui. Viipuri menetettiin. Esko aloitti juomisen. Ensin hieman, sitten enemmän ja lopulta niin että virka meni. Alkoholismi periytyy joillekin. Surin elämääni ja sitten totesin että nainen voi pärjätä ihan hyvin yksinkin. Hakeuduin liivikonsultiksi ja olin pian suomen paras siinä työssä. Sain firman takaaman lainen ja perustin liikkeen Aurakadulle Turun keskustaan. Siitä tuli käsite kulttuuri henkilöiden kohtaamispaikkana. Toimin Turun Kirjallisessa seurassa aktiivisena henkilönä. Sitten oli Kultainen salonki, jossa oli Työväen Opiston kynäilijäläiset. Ohjasin yhden näytelmänkin. Ajan oloon Kultainen salonki alkoi muistuttaa ummehtunutta ankkalammikkoa jonne uusilla ihmisillä ei ollut asiaa.

Kerran vuodessa vein työntekijäni, he olivat kaikki naisia, etelään lomalle. Olin vanhan ajan patruunatar ja pidin huolta työntekijöistäni. Olin elänyt täysillä. Kiitin veljeni vaimoa, joka oli mallivaimo ja äiti, lapsistaan jotka kävivät minua tervehtimässä usein. En ollut ihan yksin koskaan. Yleensä ystävyyssuhteet loppuvat aikanaan. Mietin usein että missä mahtoivat olla Jukat, Jyrkit ja Karit jotka niin mielellään keskustelivat kirjallisuudesta ja teatterista pienessä piirissä Uittamolla. Ihmisiä kuoli pois, vain Viipurilaisten Torkkeli-Kilta oli ennallaan. Viimeisimmässä tapaamisemme jälkeen hukkasin sukusormukseni ja toisen sormukseni Turun Upseerikeholla. Niissä oli tunnearvoa paljon. Kaikki paikat tutkittiin missä olin ollut, jopa kaupan pakasteallas ja auto jossa olin matkustanut. Niin häviää mainen materia.

Asuin Aurajoen rannalla lähellä merimuseota. Näkymä oli melkein kuin Viipurissa. Aika tiimalasissa täyttyi ja siirryin toiseen todellisuuteen. Ajattelin Paavo Rintalan Näkymättömän läsnäoloa. Paavo oli jo kuollut, samoin Kalle Isotalo ja Margaretta Keskitalo ja Mirja Heikkilä, jonka kanssa ongimme kalaa Aurajoesta. Olin hyvin uupunut.