Kevään kuluessa aloin pohtia kuoleman mystisointia ajassamme. Ylipäätään kuolemaan suhtautuminen on vähintäänkin kaksijakoista: luonnollinen kuolema josta voi puhua, ja joka on hyvinkin ihmisen elämään kuuluva tapahtuma. Toisaalta kuolema, joka on mystisoitu ja tapahtuu jossakin muualla kuin keskellämme: sairaaloissa, sodissa, vieraallamaalla tai elokuvassa. Elokuvassa tapahtuva kuolema tuntuu koskettavan ihmisiä joskus enemmän kuin ihmisen todellinen kuolema.
On äärimmilleen vietyä surua jossa kuolemasta ei saa puhua tai kertoa. Näissä kuolemissa on hyvä noudattaa hienotunteisuutta. Toisaalta on yhteisöllistä surua ja kuoleman hyväksyntää, omaisia ei jätetä yksin.
Tuttavani kertoi tehneensä hautajaisohjeen omaisilleen: poltetaan, tuhka heitetään jonnekin, eikä veisata, eikä myöskään pideta muistotilaisuutta. Rationaalista. Muistotilaisuudet muuttuvat muistin tiloiksi, jotka päivitetään aina kun muistuu kuollut henkilö mieleen. Tuo ohje viehättää minua; minäkään en ole ollut "kotonani" hautajaisissa.
Luin Kanteletarta ja kiinnostuin veteen menneiden kuolemisista. Nuoret naiset juoksivat veteen kuolemaan luultavasti raiskattuina, tai raskaina. Häpeästä ja häväistyksestä ylitsevuotavina. Vesikuolemat ovat luultavasti lempeitä kuolemia; feminisiä kuolemia. Veteen voi kuolla vahingossakin: voi mennä uimaan ja hukkua tai kalastaessa voi pudota veneestä ja kuolla kylmässä vedessä nopeasti. Alkoholilla ei aina ole osuutta asiaan.
Kuolemasta pitää puhua kunnioittavasti ja todenmukaisesti.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment