Vieläkö venäläiset toisinajattelijat pitävät leipäkuutioita ja suolaa paperipusseissa siltä varalta että lähetetään karkotukseen jonnekin Siperiaan. Toisinajattelijoiden ystävät ja perheet lähettivät näitä pusseja vangituille. Kuulin asiasta joskus 1980-luvulla Pietarissa ja muistuma todellistui Eva Weverin kirjaa Kacobin takki lukiessa. Leipä oli arvossaan myös Varsovan ghetossa toisen maailman sodan aikana. Sitä ei juurikaan ollut.
En ole pitkään aikaan kokenut niin vavahduttavaa lukuelämystä kuin tämä kirja. Sanomattoman kurjuuden ja pelon keskellä nukketeatteri ja isoisä Jacobin takki, jonka sisällä on monta taskua ja taskun taskua ja nuket ja salakyljetetut pienet lapset elämään. Lastensairaala ja kuolevat lapset ja teatterielämykset. Ja sitten on Prinssi-nuken ihmeellinen matka Siperian kautta ja New Yorkiin.
En ole koskaan pitänyt Kasper-nukketeatterista. Natsiupseerit halusivat Mika nukentekijän esittävän heille rivoa Kasperteatteria. Se tarjosi tien lasten salakuljetukseen pois ghetosta takin sisällä olevassa kehikossa kevyesti huumattuina. Palkkioksi esityksestä hän sai limpun, joka oli hyvistä aineista tehty. Tietenkin oli puolalaisia ja saksalaisia jotka auttoivat juutalaisi. Tavalliset sotilaat saivat nauttia kauniista nukeista ja tarinoista.
Ymmärrän hyvin vanhoja ihmisiä jotka suuttuvat näille leivän pilkkaajille nykyään. Olot ovat muuttuneet niin hyviksi että leipä on lähes unohdettu ruoka-aineena. En toivo että tulisivat ajat jolloin ihmiset keräsivät nälissään muruja kaduilta ja tunkioilta. Aikaa, jolloin leivän hinnalla mitattiin ihmihenkiä.
Pahuudella ei ole kotimaata. Taide on universaalia ja kohottavaa, varsinkin silloin kun toivoa ei tunnu olevan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment