Lumeton aika

Paavo Haavikon novelli Lumeton aika on kiehtonut mieltäni kauan. Eräässä kirjallisuustieteen analyysiryhmässä yritimme porautua sen olemukseen, mutta itse en ollut tyytyväinen sen enempää omaan, kuin muidenkaan analyyseihin. Jotain jäi puuttumaan.

Jos lähtisi liikkeelle lumettomasta ajasta; kuolleesta luonnosta, märästä maasta ja kosteudesta, joka tunkee sisälle huoneisiin. Samalla henkilöiden samankaltaisuus vallitsevan luonnon kanssa saa aikaan lumettoman ajan välitilan, jossa tapahtuu jotain, vaikka ei pitäisi tapahtua. Aika ei ole merkityksellinen, liike merkitsee.

Tänä talvena on ollut lähes koko Suomessa lumeton aika. Kuollut maisema ei ole kaunis siinä mielessä kuin talvinen maisema parhaimmillaan on. Voisi ajatella että nyt oleva lumeton aika onkin penseyden aika. Ei kuuma, eikä kylmä, ainoastaan haalea. Jos henkinen ilmasto on haalea, tarkoittaa se penseyttä ja se on kuolemansynti. Aikamme ihannoi juuri tätä haaleaa olotilaa. Tämä näkyy politiikassa, kirkkojen toiminnassa ja erityisesti talous ja liike-elämässä. Mikään ei tunnu liikuttavan ketään muutoin kuin sentimentaalisella tasolla. Tunteilu ja tunteminen ovat kaksi eri asiaa. Olen huomannut että ihminen jota haukutaan tunteettomaksi ja välinpitämättömäksi, paljastuu kovassa paikassa tuntevaksi ja osaavaksi auttajaksi. Olen aina jotenkin vierastanut joidenkin ihmisten löpinää tunneihmisyydestä. Kyse on mielestäni pinnallisesta tunteilusta ja jopa teeskentelystä.



Olemmeko menossa kohti fasismia, kolmekymmentäluvun henkeä, joka meni sotaan. Se, joka väittää että toinen maailmansota päättyi, on erehtynyt. Ei se päättynyt, se vaihtoi paikkaa ja mannerta. Sotia johdetaan rauhallisista maista, sodat käydään muualla. Me emme ole ulkopuolisia, vaikka uskottelemme niin. En tiedä mitä opiskelija toverilleni kuuluu nykyään. Hän lähti perheensä kanssa humanitääriseen avustustyöhön levottomalle alueelle. Kukaan ei ole kuullut heistä moneen kuukauteen. Sudanissa on levotonta.

Lumeton aika jatkuu meillä. Kemijärvellä on ihailtavaa joukkorohkeutta. Etelässä tuskin enää pystyttäisiin moiseen yksituumaisuuteen. Täällä ajatellaan yksilöllisesti vain omaa etua.

Kirkollinen elämä saa välimatkaa ja muuttuu kohta merkityksettömäksi, sillä elämä on elettävä niin, että ansaitsee kuolemansa.