Ihmisen muisti on valikoiva ja epäluotettava kun on kyse muistoista. Lueskelin isä Rauno Pietarisen blogia ja törmäsin sanaan Huhus. Huhus sinänsä ei merkitse minulle muuta kuin kylää, jonka ohi linja-auto ajoi Ilomantsin kirkonkylään mentäessä. Minulla oli lapsena taipumus oksentaa linja-automatkoilla. Huhuksen kohdalla olin jo lähes puolikuollut. Lisäksi olin herkkä hajuille ja linja-auto haisi sietämättömältä naftalta tai joltakin muulta epämiellyttävältä.
Muistin Akuliina ja Ontrei Martiskaisen. Mummollani ja ukillani oli tapana ajaa moottoriveneellä joka kesä heidän luokseen kylään Koitereen Lammassaareen. Muistan että vierailulle mentiin aina sunnuntaisin. Tämä tapahtui aikana, jolloin sunnuntai oli vielä sunnuntai ja tunnelma sen mukainen. Ainakin kerran olin mukana varmuudella.
Akuliina ja Ontrei edustivat minulle salaperäistä maailmaa joka kiehtoi. Ontrein kuoltua Akuliina siirtyi kirkolle asumaan. Ja ellen väärin muista, niin heidän talonsa toimi myöhemmin tukkikämppänä, en tiedä onko kämppää enää olemassakaan. Nämä muistot tekevät haikeaksi, sillä ne kuuluvat menneeseen aikaan, aikakauteen jota ei enää ole.
Olen saanut kasvaa vahvalla tarinankeronnan alueella. Kaipaan usein tarinoiden maailmaan ja kotiin. Vilu veisaa virttä vieraalla maalla.
No comments:
Post a Comment