isä Mitroa kohtaan. Kristityt ovat tunteenomaista porukkaa. Itse olen sanomattoman kyllästynyt ja väsynyt näihin kirkkomme henkilöiden potkuihin. Omassa seurakunnassamme näitä on riittänyt.
Naapurissa rakentaja suoristaa ulkoseinää. Nainen juoksee kadulla kahden koiran kanssa sadetta pakoon. Tukkani kasvaa pitkin selkää, kohti maata
. Seurakuntamme juhlii 170 vuotista kirkkorakennusta. En tunne kutsumusta mennä. Muistan kymmenen vuotta sitten olleet juhlat. Larikalla oli jalka kipsissä ja Ambrosius pahalla päällä, hän oli kokoomuksen Kaija Hartialan, apulaiskaupunginjohtajan seurassa; tätä ihmettelin jo silloin. Nyt en ihmettele enää mitään. Kuoro lauloi huonosti, yleensä se laulaa hienosti ja neuvosto hieroi käsiään kun profiilia piti kohottaa. Tiistaiseuran, ah niin iloisessa joukossa puhuttiin pahaa isä Petristä ja he silminnähden kiihottuivat omaista puheistaan. Huomasin että muutama nainen oli klikkiytynyt ja perustanut tuohusryhmän. He olivat nokkavia ja koppavia. He tekivät ristipistotöitä kerhohuoneessa ja käspaikka ei mielestäni ollut hallinnassa. He koppailivat isä Petrin antamista juhlakirjoista. Myöhemmin minulla oli niitä kaksi ja herätin kateutta. Pauliinasta tuli seurakuntaemäntä ja hänelle nousi hattuun. Päätin että juhlat ovat tässä seurakunnassa ohi osaltani.
Minulla on herkkä intuitio ihmisten suhteen. Voin huonosti joidenkin lähellä ilman että tiesin ketä he olivat. Myöhemmin tiesin mitä he olivat.
Toivon onnea ja siunausta Engelin Helmelle, kirkkorakennuksellemme. Ehkä joskus poikkean sinne. Todennäköisesti en poikkea.
No comments:
Post a Comment