Ullakolla aika pysähtyi. Ilta auringon viimeiset kajot metsän takaa. Järvi tyyni ja tummuva, lumpeen silmäinen.
Vanhan tuvan uuni, ovi auki tulla ja lähteä. Menneet ajat havisevat jossakin. Täällä ei ole kiirettä enää.
Vesikorvo kauha, pyyheliina ja puhtaus.
Uhtua ei ole koskaan kuulunut Suomeen. Olemme tässä Venäjän-Karjalassa. Suomen autonominen suuriruhtinaskunta oli osa Venäjää aikoinaan. Vielä 1930 luvulla raja oli höllä ja ihmiset solmivat suhteita keskenään rajasta huolimatta, tai juuri siksi.
Jos olisin syksyllä tuolla, menisin makaamaan haapojen alle ja katselisin ja kuuntelisin haapojen havinaa ja värisinfoniaa. Kaipa niitä haapoja on täälläkin, luultavasti.
No comments:
Post a Comment