"...muinaisen ajan kristillisyys kolmena ensimmäisenä vuosisatanaan maanpäällä ilmeni vain kirkkona ja oli vain kirkko. Kun Rooman pakanallinen valtakunta tahtoi tulla kristityksi, kävi pakostakin niin, että kristityksi tultuaan se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleenkin pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toiminnoissaan..." (Dostojevski, Karamazovin veljekset).
Samaisessa luvussa keskustellaan käsitteestä: Kirkko on maailmassa, mutta ei ole maailmasta. Kristus kuitenkin perusti kirkon maailmaan. Se on se kulmakivi jonka rakentajat hylkäsivät. Kristuksen kirkon on oltava maailmassa, ollakseen Kristuksen kirkko. Taivaan valtakunta ei tietenkään ole maailmasta, mutta kirkko on tie tähän taivaalliseen valtakuntaan.
Kirkko ei voi ruveta jakamaan tuomioita mielensä mukaan, sillä tuomitseminen ei kuulu kirkolle. Sitäpaitsi väheneekö rikollisuus suhteessa tuomioiden määrään ja kovuuteen nähden. Eikö kysymys ole enemmänkin ihmisen anteeksiannosta ja katumuksesta ja rakkaudesta? Ennen kaikkea rakkaudellisesta tuesta, ei häpäisemisestä ja eristämisestä. Jos kristitty erotetaan kirkosta ja ehtoollisyhteydestä vastoin oikeudenmukaisuutta, niin voi olla varma että rikollisuus ei suinkaan vähene. Ja sitten meidän kirkkomme asettaa omien mieltymystensä mukaan "rikolliset" eriarvoiseen asemaan. Toiselle sallitaan sellainen, mitä toiselle ei sallita. Kristus ei jakanut tuomioita. Hänet tuomittiin. Tämä tuntuu unohtuvan usein meiltä kristityiltä nykyään. Me otamme oikeudeksemme sanella yleiseksi laeksi toimintatapoja ja alamme vaatia että kaikki sokeasti niitä noudattaisimme.
Jeesuskin laskettiin viluvuoteesee. Pääsiäisaamuna hän nousi ylös taivaaseen.
1 comment:
Ja sininen hämärä laskeutui kaiken ylle!
Post a Comment