Katsoin tai paremminkin elin mukana Leea Klemolan näytelmän tv-sovituksen. Näytelmä lyö korvalle kaikkea mahdollista. Yhteisö matkalla kohti kylmintä mahdollista ilman tilaa.
Ilmaston muutos uhkaa: ihmisen sisäinen jää alkaa sulaa ja ihminen alkaa uhkaavasti tuntea jotain. Näytelmän kieli on raadollista ja henkilöt jotenkin avuttomia toimissaan, mutta kohti kylmintä on päästävä. Kaikella on kääntöpuolensa; siinä missä katsoja nauraa niin että silmissä mustenee, toisaalla itkettää toivottoman vaelluksen eetos. Ikijää sulaa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment