Luin Esko-Pekka Tiitisen pienoisromaanin Viiva. Suosittelen sitä kaikille. Se on sukellus taiteilijan pään sisään ja luomisen tuskaan. Esko-Pekka Tiitinen tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on myös kuvataiteilija.
---
Radiossa soi klassinen. Ilta hämärtyy. Pikkupakkasta. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut vaikka vuosi vaihtui. Maailmalla soditaan. Oikeutettuja sotia ei ole. Suomalaiset soveltavat direktiivejä luterilaisella intohimolla. Me teemme itsemme naurunalaisiksi.
---
Polkupyörääni ei ole varastettu kahteen vuoteen. Varastaminen loppui kun lakkasin käymästä Turun ortodoksisessa kirkossa. Jollakin on edelleenkin pyöräni entinen vara-avain, sama henkilö varasti pyöräni kolmekertaa. Viimeksi löysin pyöräni pakolaiskeskuksen edestä ilman satulaa. Tämä ei tarkoita että pakolainen olisi varastanut sen. Olen asentanut toisen lukon, entinen avain ei enää toimi.
---
Lasi on hauras ja petollinen aseteltava. Lasin palaset liukuvat helposti, karkailevat. Alustan metallinen pinta on liukas. Valokuva keskellä tulee elävämmäksi rikottujen lasinpalasten alla. Yhteisöillä on muka oikeutus ajaa kuolemaan heille hankalia jäseniään. Yhteisö on hankala, ei yksittäinen jäsen.
---
Kaupungin pitäisi maksaa kunnon palkkaa työntekijöilleen ettei näiden tarvitsisi ruveta huoriksi vapaa-ajallaan. Tapasin erään henkilön jonka oli ruvettava lähes kuuskymppisenä huoraksi maksaakseen lapsenlapsensa huumehoidon. Virkailijoilla on monesti kirjanpitäjän ääni ja peltisydän. Tässä maailmassa on joskus hankala olla.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment