Mietin mielessäni runon ja runoilijoiden merkitystä kulttuurissamme nykyään. Kuva keuhkotautisesta, juoposta ja kuppaisesta runoilijasta on onneksi entistä. Proosan ja runon välinen raja on kuulemma nykyään häilyvä. Kuulostaa prosaismin valtapyrkimykseltä nitistää runous lopullisesti. Nykyproosaa lukiessa tulee pakostakin ajatelleeksi että osa kirjoista on kirjoitettu laskelmoivista lähtökohdista. Suoritteisuus on selkeästi nähtävissä kustantamisessa, kuka myy eniten, sitä palkitaan eniten. Runoudessa tämä ei toimi, sillä runouden tehtävä on jotain muuta kuin yleisön kosiskelu ja narsismi. Runoilijat itse ovat aivan yhtä raadollisia kuin muutkin ihmiset. Runous ja runoilijat ovat kaksi toisiaan tukevaa puolta. "Runoja ei kannata kustantaa, vielä vähemmän julkaista, ainakaan käännöslyriikkaa." Tämän sanoi eräs onneton pienkustantaja. Toivottavasti runoja kustannetaan jatkossakin, edes jossain määrin.
En erityisemmin välitä enää koohottaa erinäisistä kirjallisuuspalkinnoista. Runous on paitsiossa, sillä se ei myy, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kustantajat ovat myyvien prosaistien asialla, siinä sivussa kustannetaan esimerkiksi Juha Seppälän pienen lukijakunnan kirjoja, onneksi. Piti vielä sanomani että myyvä kirja ei välttämättä ole huono kirja.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment