Työväenkirjallisuuden keskustelussa pohdittiin muun muassa millaista on nykyinen työväenkirjallisuus. Se ei ole sellaista kun se oli Elvi Sinervon ja Arvo Turtiaisen aikaan. Heidän aikansa työväenkirjallisuus oli väkevää poliittista ja realistista kirjallisuutta. Silloin elettiin vaikeita aikoja. Elvi Sinervon kirjoissa on myös naisia koskettavaa yhteiskunnallista ja henkilökohtaistakin eetosta. Kauneus on syvää ja koskettavaa. Tuon ajan työväenkirjailijat eivät olleet pinnallisia, heillä oli vahva pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen.
Työväenkirjallisuus on vaikea tunnistaa nykyään. Luokkatietoisuus ei enää ole vahvaa, kaikki on käynyt vaikeaksi hahmottaa. Vielä 1960-luvun loppupuolella yliopiston opiskelijoilla oli kuulemma tapana mennä Hämeenkadulle aamulla pilkkaamaan töihin meneviä duunareita. Nyt sellaista ei liene, ovat laiskoja nuo opiskelijat, vaikka ajattelisivatkin olevansa jotakin.
Turussa nykyistä työväenkirjallisuutta voisi nykyään edustaa Tommi Kinnunen. Hän on kylläkin Kuusamosta kotoisin. Hänen viimeisin kirjansa on työn tekemist. Reijo Mäki nyt ei kyllä sovi työväenkirjailijan kuosiin. Henry Lehtoa esitettiin työväenkirjailijaksi. En tunne hänen tuotantoa, joten en osaa sanoa mitään.
Li Andersson kertoi lukeneensa ruotsalaisen nuoren kirjailijan kirjan jossa kuolleet eivät suostuneet pysymään kuolleiden tilassa, vaan heille piti tehdä gettoja kaupungin laidalle. En muista kirjailijan nimeä, mutta jotenkin tuli mieleen historia menneiltä ajoilta. Li Andersson mainitsi Räpp-runouden ja heidän rajutkin tekstinsä. Tai sitten kuolleet ovat yhteiskunnallisesti kuolleita ja haluttiin unohtaa heidät.
Mistä johtuu kulttuurielämämme lähes kritiikitön tila. Kaikki ovat kuin "kusi sukassa" Pelkäävät rahoituksiensa puolesta. Sopii toivoa että kulttuuriministeri vaihtuu vaalien jälkeen. Reijo Mäen kritiikki kulttuurin punavihervasemmiston vahingollisista teoista ei kyllä pidä paikkaansa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment