Suru ei ole trendikästä nykyään. Kätkemme surun kiveksi kehoomme, kallioksi sydämen päälle. Ennen itkivät emoset, lauloivat tuskat taivaantuuliin. Ennen oli ainakin naisille lupa olla heikko. Kesti myös paremmin hiljaisuutta, katsoa itseään toella.Turun ortodoksisella seurakuntasalilla oli syvälle käyvä itkuvirsi ja kansanrunoesitys. Äidinkielenopettaja Helena Nuutinen Lahdesta johdatti meidät suremisen saloihin. Aluksi jaettiin "itkuliinoja" nenäliinoja itkun varalle. Tarpeeseen olivatkin. Ihmiset toivat mukanaan kiviä, joista rakentui itkuvirsien aikana surujen hautakeko. Lopuksi ihmiset luovuttivat surujaan kangasliinaan.
Surunkäsittelyä voi tehdä kukin itselleen sopivin keinoin, maalaten, kirjoittaen tai laulaen. Surua ei voi loputtomasti kätkeä, se ei onnistu. Mikään tunne ei ole iätön, vaan loppuu aikanaan. Surun jälkeen alkaa uusi vaihe, uusi alku jollekin muulle. Ihminen avautuu itselleen.
1 comment:
Kalevan Akka tässä, tervehdys!
Saitpa aikaan iloisen ajatuksen, kun googlasin tämän ikioman arvonimeni ja - sieltä löytyi Sinun kirjoittama blogi! Kiitos ja vielä kiitos!!!
Se Turussa käynti oli kaikkineen aivan ihmeellinen ja siitä seurasi niin paljon hyvää etten olisi uskonut. Surun käsittelylle on tilausta ja olen kiitollinen elämälle, että saan tehdä tätä työtä.
Minulle on toissapäivänä avattu upouudistetut nettisivut, käypä katsomassa www.mielenkieli.com
Mitä kaikkea Sinä teet ja missä elät? Katsoin Ilomantsi-tekstejäsikin. Olen ollut sielläkin, Iljalassa ja Hattuvaarassa ja Parppeinpirtillä ja Möhkössä ja ---
Sinua lämpimästi siunaten tervehtii
Helena Nuutinen 050-3016400
Post a Comment