Aamun harmaassa kajossa muistin Matelin runon

http://runosto.net/kanteletar/lasten-lauluja/luojan-kukku/

Yöllä oli satanut räntää. Maisemassa oli autojen tekemiä sururaitoja valkoisessa maassa. Lumi sulaisi pois hetkessä, sade muuttuisi vedeksi ja harmaus olisi täydellinen iltaan mentäessä.

Miksi puhua surusta kun elämä suorastaan pursuaa ympärillä. Matelin runoissa on aina suru ja ilo vierekkäin, elämän kaksi vahvinta tunnetta. En puhu rakkaudesta mitään, sillä se on ilon ja surun yhteinen tuote. Tämä on kaukana tunteilusta, pintatunnelmoinnista ja sentimentaalisuudesta.

Arki on turvallinen ja hyväksi kaikille. Pensasaita täytyy tasata ja leikata. Mieluiten leikkaisin sen kokonaan pois ja laittaisin palkkiaidan jossa olisi portti tai ovi kadulle.

Siispä kumisaappaat jalkaan ja menoksi.