Suomaisema Pohjois-Karjalasta. Voisi luulla että kaikki suot ovat saman laisia, mutta eivät ne ole. Suot ovat yksilöllisiä. Itselleni suo tuo mieleen aina ensimmäiseksi huhtikuisen kirkkaan aamun: kun ilma on kuin lasia ja sammal kohmeessa. Jossakin kuuluu linnun ääni. Yksinäinen kulkija.
Sitten suo muuttuu pelottavaksi kun muista henkilön joka pakeni suolla partisaaneja ja selvisi hengissä. Jos joku väittää että sodasta on kauan ja pitäisi unohtaa, ei tiedä muistin moninaisuutta. Ei se niin mene, ihmiset siirtävät sodan ahdistukset sukupolvelta toiselle ihan tietämättään. Ihmisen mieli ja muisti ei ole sama kuin virallinen historia. Väitän että sota on eri itäsuomalaisen mielessä kuin lännessä. Länsisuomalaiset ovat ottajia, itäsuomalaiset taas eivät ole.Itäsuomalaisilla on käytännön tuomaa realismia sota-ajattelussaan. He ovat enemmän kosmopoliitteja kuin nurkkakuntaisia.
Suo on myös ahne ja pelottava hetteikköineen. 1700-luvulla isonvihan aikaan kasakka ajoi takaa himoitsemaansa tyttöä kylällä. Tyttö juoksi vaikeassa maastossa, joka oli hänelle edullinen, henkensä edestä kalliolle ja hyppäsi suohon. Kasakka jäi nuolemaan näppejään, mutta kallio on siitä lähtien ollut Neitikallio. Samaisessa kylässä on ollut maatunnelit kyläläisille, he pakenivat kasakoita niihen. Äitin kertoi että kun hän oli lapsi 1930-luvulla, oli lapsia kielletty ankarasti menemästä luoliin sortumavaaran vuoksi.
Soita on raiskattu 1960-luvulta lähtien. Järviä soiden läheltä on pilattu soiden ojituksilla ja suokaasujen karkaaminen ilmakehään on pahasta meille kaikille ja tuleville polville.
No comments:
Post a Comment