Rajaseutuseurakuntien sisaret

Rajaseutukirkon seurakuntasisaret ajoivat hevosilla, mopoilla, polkupyörillä, hiihtivät ja kävelivät metsäpolkuja. Alussa varmasti oli vaikeaa perille pääsy; teitä ei aina ollut. Ihmisiä asui tiettömien taipaleiden takana. Minulla ei ole selvää toimenkuvaa heidän työstään, ehkä se oli sielunhoitoa, kotisairaanhoitoa ja yksinäisten ihmisten luona käymistä.

Olin kait aika pieni silloin kun seurakuntasisar puhui sokeripaloista ja synnistä. Sokeripaloja oli sokeriskoolissä ja jotkut tuhmat lapset ottavat sokeripaloja omin luvin ja se oli synti.
Nykyään olen lopettanut sokerin käytön kokonaan sillä sokeria saa kyllä riittävästi ruoan mukana, ellei ole tarkkana liikaakin. Tämä ei johtunut synnistä, vaan oivalluksesta.

Seurakuntasisaret vaihtuivat lähes yhtä tiuhaan kuin papitkin. Olen kuullut että heidän moraaliaan vartioitiin kyläläisten toimesta, mutta kuten pappejakin, myös sisaria kohdeltiin kuin piispaa pappilassa.

Pastori Arvo Salomaa oli aikaisemmin ollut Lapissa matkapappina. Siellä työntekijät viettivät kuulemma paljon vapaa-aikaakin yhdessä. Kivilahden rajaseutuseurakunnassa se ei toiminut. Salomaan oli löydettävä vaimo itselleen passariksi ja muistelen hänen löytäneenkin.

Seurakuntasisarilta edellytettiin antautumista työlleen. He eivät olleet naimisissa olevia naisia silloin. En tiedä oliko heidän annettava naimattomuuslupaus tuolloin? Nykyään lienee toisin. Ja onko enää kyseistä ammattikuntaa olemassakaan.