Minne ovat kadonneet lapset ja lasten äänet talojen pihoilta? Leikitäänkö pihoilla enää hippaa, kymmentä tikkua laudalla, rosvoa ja pollaria tai leskisiä. Ei kai leikitä, sillä lapset köijätään autoilla harrastuksiin ja harjoituksiin. Sitten ihmetellään ja perustetaan komiteoita miettimään että miksi lapset eivät liiku tarpeeksi ja miksi he lihovat. Lapsen luontainen liikkuminen on estetty.
Komiteoille varatuilla kokoontumisrahoilla voisi viedä lapset vaikka pystymetsään ja katsoa miten lapset käyttäytyvät siellä. Samaten kaikenlaiset nykyajan kasvattajat, jotka koko ajan korostavat lasten turvallista oloa, vosivat miettiä miten lapsi selviytyy ihan omin avuin erilaisista tilanteista. Namusetiä ja itsensäpaljastajia on ollut aina, mutta ei heitä ole ihan joka nurkan takana. Moniko lapsi ja nuori osaa kiivetä puuhun nykyään? No, eihän se käy että lapset noin vain rupeavat luoviksi ja kiipeilevät puissa ja hyppivät kallioilla ja keksivät ties mitä luonnostaan hauskaa. Heti joku soittaa lastensuojelun huostaanottoon tai johonkin muuhun paikkaan, sillä eihän se sovi että lapset ominpäin ovat, ja kohta tapahtuu jotakin kamalaa, ja vanhemmat rahastaa, mikäli palkattu henkilö osoitetaan vastuulliseksi.
Haluan että lapset menevät taas metsiin, puistoissahan ei voi tehdä muuta kuin katsella, jos sitäkään. Lapsilta on viety seikkailun, vaaran ja ilon kokemisen mahdollisuus. Kotimetsä on muuttunut teoreettiseksi ja kuivaksi ja liian vaikeaksi mieltää. Olen ehdottanut kaupungin tädeille jo monta kertaa että kalliiden toimintakeskusten sijaan kaupunki investoisi muutaman hehtaarin metsään; sitä löytyy yllättävän läheltä keskustaa, metsää nimittäin. Ohjaajiksi valppaita ja rauhallisia henkilöitä, sellaisia joita ei ole kyllästetty hosumishoidon opeilla, vaan läsnäolevilla ja maanläheisillä henkilöillä. Sellaisiakin vielä on.
Tämä vanha vaahtera suorastaan houkuttelee kiipeämään puuhun ja rakentamaan majaa sinne. Näen jo silmissäni kuinka lapsi puetaan kypärään, polvisuojuksiin ja muihin pehmikkeisiin, ja miten kiipeäminen käy mahdottomaksi.
Käsitys työn tekemisestä on vaivannut minua jo Luovan Toiminnan Seikkiksestä
asti. Siellä oli kerran ohjaaja, joka ei ehtinyt riisua takkiaan koko työpäivän aikana, kun oli niin kiire tehdä kaikkea. Todellisuudessa hän teki itselleen kiireen, reuhtoi ja hosui ja loi itselleen
Olen kova tekemään työtä imagon. Tapasin tässä entisen seikkisläisen joka mainitsi tuon kovan työihmisen nimen. Legendat elävät.
Tarkoittaa vanhaa myyttiä naisesta joka oli ensin synnyttänyt lapsen aamuyöstä, pian sen jälkeen teki navettatyöt, kuskasi tonkat maitolavalle ja sitten siirtyi mitättömämpiin tupatöihin. Siivosi huoneet, pesi lapset ja, ehei, ei tämä sankarinainen suinkaan lepäämään käynyt vaan hakkasi motillisen halkoja todistaakseen työihmisen maineensa.
Ilman isää kasvaneita pojista tulee kovia sanoi muinoin yksi ruustinna. Nykyään pojat ovat hukassa naisten hoivavietin alla: naiset ovat aina huolestuneita jostain kamalasta. Pojilta on viety oikeus turvalliseen miehen mallin kokemiseen. Olen tavannut avioeronneita naisia, jotka tekevät kaikkensa ettei lapsen isä saisi tilaisuutta olla lastensa kanssa. Voiko lastaan vihata vielä enemmän? Kyllä voi. Lapsen voi unohtaa nurkkaan rättiä imemään ja sitten akateeminen henkilö selittää että kyseessä oli
ikuinen muistutus siitä miehestä. Pistetään lapset kärsimään No, eivät ne miehetkään viattomia ole, joten arkijärjellä ajatellen: Annetaan lapsille edes kotimetsä takaisin. Mennään metsään kaikki.
No comments:
Post a Comment