Friday, November 8, 2013

Muistoja ja muistin paikkoja Seikkiksen alusta

Luova Toiminta elää! Toivottavasti elää vielä kauan. Luovassa toiminnassa on tärkeintä lapset. Lasten pitäisi saada olla rauhassa ja ikävystyä kunnolla, sen jälkeen he keksivät tekemistä ja sitä pitää arvostaa. Hyvä ohjaaja on läsnä ja saatavilla tarvittaessa, mutta ei sekaannu itse tekemiseen ilman pyyntöä.
Edellinen on oma mielipiteeni.

Tutkailin Seikkiksen 30 vuotis-juhlakirjaa ja heti alkuun ihmettelin miten vähän siinä käsiteltiin Seikkiksen, ei niinkään kivutonta, alkua. Ennen Seikkistä olin ollut tunti-ja keikkatyössä Luovassa Toiminnassa Tehtaankadulla ja lähiöissä. Porukan henki oli hyvä ja kiersimme yhtenä kesänä Satu Rihu-Lehden, Johannes Hännisen, Ola Tuomisen, Jyrki Kallosen ja Aija Elomaan kanssa. Jos olen unohtanut jonkun, niin olen pahoillani.

Leena Karvala oli keksinyt Melukoneen. Pingotettiin tukeva naru puiden väliin ja siihen ripustettiin vanhoja kattiloita ja muita metallisia esineitä. Lapset paukuttivat kepeillä voimiensa takaa melua; tämä kuului puistotätivierailuihin. jostakin syystä tästä on tullut minulle symboli koko luovasta toiminnasta. Vähän niin kuin fiilispohjalta toiminta.

Rupesin suunnittelemaan soivia puita Seikkiksen puistoon. Taisi olla Erkki Pirtolan vaikutusta. Myöhemmin toteutimme sen toisessa toiminnassa ja kaupunkikin taisi olla eri. Eri puulajeilla on omat äänensä, ne soivat tuulessa hienosti.

Alussa toiminta haki muotoaan.

Ristiriitoja oli johtamisessa ja ohjaajien ideoiden toteutuksessa. Voi olla, että mainio Eeva Roiha, silloinen Parkkari, pursui ideoita ja halusi tuloksia liian nopeassa tempossa. Ehkä se oli näytön paikka. Media oli kiinnostunut. Hitaanpi tempo olisi ehkä ollut parempi. Pian alkoi kehittyä epäluulojen ja vaikenemisen työkulttuuri, oli kokouksia joissa kukaan ei uskaltanut puhua. Jos joku uskalsi puhua, niin kosto alkoi elää. Alkoi kiertää tuttu juttu: se ja se käy toimistossa puhumassa pomon kanssa. Tietenkin tällainen myrkytti ilmapiirin. Aina oli joku uhrattava syyllinen ja lähtijä. Lähtemisillä ei tilanne korjaantunut. Ehkä lähtijä oli aina väärä henkilö. Jos vastakkain on kaupungin vakituinen henkilö ja tuntityöläinen, niin tuntityöläinen lähti. Lisäksi kantona kaskessa oli paikan maine. Meillä oli oltava ulospäin hauskaa ja hienoa. Todellisuudessa paikka sairasti pahasti. Eikä ohjaajien poliittiset valinnat parantaneet tilannetta.

Luultavasti pomoilla ei ollut aavistustakaan todellisesta menosta, tai henkilökohtainen menestys oli tärkeänpää. Luova Toiminta ja Seikkis henkilöityivät. Muistan hyvin kun yksi ohjaaja sekosi ja alkoi oireilla ja meni psykoosiin. Soitin yhdelle pomoista tilanteesta ja pyysin neuvoa mitä tehdään. Karu vastaus oli: Turpa kiinni ja asiasta ei ulos hiiskuta. No, tilanteen voi ratkaista niinkin että sijainen saapuu paikalle ja varsinaiset työntekijät pakenivat jonnekin. Ilmassa oli kateutta, mustasukkaisuutta ja kostoa. Henkinen väkivalta oli epistolaa. Työntekijöiden leimaaminen hulluiksi, huoriksi ja laiskoiksi oli yleistä. Mistähän niitä niin sankasti lappasi. Työntekijöiden vaihto ei parantanut tilannetta. Ei vaikka he olivat Turun seurapiirikukkasia ja käyneet Kupittaan yksityistä, parenpien vanhempien lasten, yhteiskoulua. Eikä sekään että oli naimisissa näyttelijän kanssa ja siksi muka jotain erityistä.

Sitten oli erään luottamusmoiehen tytär ja hänen miehensä, demarien mandaatilla, käyttäytyivät kuin olisivät kuin olisivat olleet paikan omistajia. Terrorisoivat koko työyhteisöä. Myöhemmin miehestä tuli Budhalainen pappi ja hänelle annettiin kaupungin virka. Minusta hänen budhalainen olemuksensa oli täynnä petoutunutta aggressiivisuutta.


Meillä oli Steiner-pöytänukke-teatteria. Sitten Fauni-ryhmä: Inkeri Tikkanen, Krista Toivonen, Lenita Laine, Sirpa(?) ja Ari Vuokko jotka esitimme Antti Puuhaaran. Yksi pomoista väitti että minulla oli kirjanpitäjän ääni eräässä kohtauksessa. Lisäksi olin naimisissa merimiehen ja runoilijan kanssa ja epäilyttävä henkilö. Olin matkustellut liikaa, en ollut perhetyttö tyyppiä; ei kyllä ollut muutama muukaan. Ehdotin että perustaisimme ryhmän: ne jotka ovat olleet merimiehen kanssa sillai.
Sitten oli nukketeatteriesitys Päivänsäde ja menninkäinen. Opimme kantapäänkautta tekemään nukkeja. Esitys ei kestänyt kuin muutaman minuutin, mutta vangitsi pienet lapset täysin. Käytin samaa ideaa vammaisten kanssa; minuutti teatterina vaikeasti vammaisten luokassa.

Ammattiteatteria teki Heli Aaltonen. Hänellä oli alan koulutus.

Alunperin Luova Toiminta perustui tuntipalkkaisiin ohjaajiin. Seikkiksen myötä tulivat kuvaan toimeen valitut kuukausipalkkaiset henkilöt. Politiikka näytteli omaa osaa valinnoissa. Kokoomus ja Demarit miehittivät paikat. Minusta se oli virhe. Hankalista henkilöistä olisi päästy helpommin eroon ja niitä tuntui olevan yllättävän monta. Se niin sanottu vastaava ohjaaja olisi kenties tasoittanut menoa.

Vahtimestari ja ohjaaja Reijo Hokkanen kuoli oman käden kautta, tämä muistuu joskus mieleen (varjona) vieläkin.Hän teki puutöitä ja oli monen vaikean pojan kaveri. Työpaikan ihmissuhde tilannetta kuvaa hautajaisista luistanut työkaveri: Pääsin kuin koira veräjästä! Hän oli sentään lähin työkaveri. En tiedä olivatko puheväleissä. Jouduin muutaman kerran toimimaan tulkkina kun he eivät voineet puhua keskenään työasioista. Hyvin naurettavaa.

Yksi ohjaaja sairasti mielensärkyä ja veisasi kaksi päivää virsiä yhteen menoon. Olin yksin silloin hänen kanssaan ja tukea ei pahemmin herunut. Mielenkiintoista se kyllä oli. Lapset oli kotiutettu niinä päivinä.

Miksi ei Seikkiksen juhlakirjaan pyydetty lyhyitä ja tiivistettyjä kirjoituksia eri ohjaajilta? Olen varma että kirjasta olisi tullut mehukkaanpi ja moniuloitteisempi. Totta se nytkin on hieno ja luettava. Ajattelin Tuula Nikulaista, Heli Aaltosta, Ulla Lammia, Eija Tähkäpäätä ja Aija Elomaata. Puhumattakaan Satu Rihu-Lehdestä, jolla oli tietoa, taitoa ja kokemusta. Muistan Titta Kaistin myös, hän oli pomona aivan omaa luokkaansa. Siivooja Sirkka Tuominen on edelleen moniuloitteisin siivooja johon olen tutustunut.

Maailma muuttuu ja Seikkis sen mukana. Toivon monia armorikkaita vuosia Seikkiselle ja Turun Luovalle Toiminnalle.

1 comment:

Vuokko said...

Koskettavasta kirjoituksestasi muistui mieleeni eräs joulualusviikko. Titta oli silloin virkaatekevänä pomona. Titta soitti minulle itkuisena kertoen, että hänen pöydälleen oli tuotu jouluterveisinä Seikkailupuistosta makeisia tai oikeammin makeispaperiin käärittyjä savenpalasia. Titta oli erehtynyt syömään yhtä. Seuraksena oli hampaan lohkeaminen. Titta tuli käymään ja viipyi koko illan. Hän kertoi uupumuksestaan koko johtamiseen. Kuinka Seikkiksen väki oli julmaa johdettavaa. Tämän ehkä pilaksi tarkoitetun hän tulkitsi aggressiiviseksi hyökkäykseksi.