Merirosvolaivalla yli tyynen valtameren...

Seikkiksen merirosvolaiva keinui kitaran soiton tahdissa. Tämä nyt ei ole mitään kuvataidekoulua sanoi joku ja nosteli nokkaansa. Laiva keinui, lapset keksivät mitä ihmeellisimpiä paikkoja.

Ohjaaja ei ole kasvattaja. Ohjaaja kasvattaa persoonallaan ja olemisellaan, sanoin minä. Tädit olivat vihattuja. Joku täti veivasi kuusi samanlaista mustaa kissaa ja lapset innostuivat. Tädit veivät toimintaa väärille urille. Hyi, Hyi! Miksi lapsilla ei saisi olla tätiä, turvallista hahmoa ja lämmintä syliä johon kavuta? Herttaisuus oli pahasta. Muistutti liikaa lastenterhasta. Minä en ollut ollut koskaan lastentarhassa, olin ollut vapaa ja ympäristöni tuote. Olin tullut Ilomantsista Turkuun. Kohtelu oli kuin somaleilla nykyään. Pomo haukkui Ilomantsin linnuksi. Kas kun ei ripaskalinnuksi. Tämän tästä kuulin miten muualta Suomesta tulleet vievät työpaikat turkulaisilta.

Joskus ajattelin että Pomolla on Stalinin tapa toimia: hän siirteli ihmisiä mielivaltaisesti lähiöihin ja laittoi Seikkiseen suosikkejaan. Pian hekin löysivät itsensä jostain Maarian periferiasta. Minusta olisi ollut viisaampaa kehittää toimintaa, ei niinkään vallankäyttöä ja henkilökohtaista julkisuuskuvaansa. Juhlakirjassa on yllättävän paljon viitteitä nepotismista ja suosikkijärjestelmästä.

Kun joku saa kaupungin viran ohjaajana Luovassa Toiminnassa, alkaa hän käyttäytyä kuin pomon näyttöpääte. Juuri niin kauan kunnes löytää itsensä periferiasta. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen vaatii luovaa osaamista.

Toinen puoli oli tietysti se, että toiminta kehittyi teatterin ja musiikin suuntaan. Melkoista teatteria oli ohjaajan nujertaminen, mutta eipä vaan nujerruttu. Uusien ohjaajien manipulointi jotain savustettavaa vastaan oli hyvin helppoa. Hömpät luulivat pääsevänsä kovinkin hyvälle paikalle. Mahtoivatko tajuta olevansa pelinappuloita, joita käytettiin ja sitten unohdettiin.



Merirosvolaiva seilaa toivottavasti jatkossakin luovalla merellä.