Oli kesän yksi kuumimmista päivistä. Istuimme kirkon nurmikolla ja seurasimme naakkoja. Ne olivat yksilöitä kaikki. Kaksi isoa mustavarista harppoi totisena parrat tanassa ohi.
Naakat killistelivät päät viirollaan ja silmät pähkinällä tähyten murusia. Söimme mansikoita. Naakat ovat hienotunteisempia kuin lokit; eivät tunge apajille liian aikaisin. Nämä naakat olivat tulleet ehkä tuomiokirkkopuistosta ja olivat siksi vieraskoreita. Sitten saapui hierarkian huippu paikalle ja kopautti nokalla kiveen ja sanoi: yksi teistä on minulle rakas! Hänet minä kutsun yksinäisyyteeni.
Hyljeksityin seurakuntalainen taapersi arasti eteen ja sopraanonaakka pörhistelivät höyheniään ja kajautti: "Mitä ihmeellistä hänessä nyt on? Mikä lie seminaarivaris. Ei edes tohtorinhattua." Toinen Aurinkoinen altto lauloi: minua ei voi sivuuttaa vaikka olenkin nainen ja rikas! Topakka naakka ilmoitti opettajan äänellä: Minä olen maksanut veroni kirkolle. Missä on kiitos? Viinaa en juo enkä katsele turhuuksia. Täällä haisee venäläisiltä naisilta.
Heille vastattiin lyhyesti: monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut! Sitten ovi sulkeutui ja naakat lensivät pois.
Tyhjennetylle polulle, joka on särjettyä kiveä täynnä, jäi itseensä tyytyväinen lokki mittailemaan mahtinsa äärilaitoja.
1 comment:
Rupesin ihmettelemään noita naakkoja; missä ovat Tuomiokirkon naakat? Kävin Tuomiokirkkopuistossa ja yhtään naakkaa ei osunut silmiini.
Ovat ilmeisesti muuttaneet ortodoksikirkon puistoon. Siellä niitä oli kymmenittäin.
Mataleena
Post a Comment