Otsikossa on Matelin runon alku: mikä lie minussa nähty, kuka kumma keksittynä...
Runo kertoo siitä mitä on olla erilainen tavallisten joukossa. Erilaisuus on useimmiten edellytys toisenlaiseen. Se synnyttää kyvyn tarkastella maailmaa ulkopuolisena tarkkailijana. Matelin oleminen oli ristiriitaisuuksien ristiaallokko. Toisaalta hänellä oli asema yhteisössä lääkitsijänä ja parantajana. Toisaalta hän oli kummajainen, pieni, musta ja kaita ja lauloi runojaan. Hänen isoisänsä oli Viron pakolainen. Jo tuolloin oli olemassa pakolaisongelma, joka oli kylläkin ainoastaan yksilön tai perheen ongelma. Yleensä tuon ajan Ilomantsissa oli yksi yhteinen hengissäselviämisen ongelma jokapäiväisessä elämässä. Mateli oli nainen ja se asetti odotuksia ja rajoituksia. Tuohon aikaan naimaton nainen oli naishierargian pohjalla yhdessä vaeltelevien naisten kanssa. Mies piti löytää. Miehen löytäminen oli helppoa, mutta naimisiin pääseminen vaikeata. Kuka tahansa ei saanut mennä naimisiin kenen kanssa tahansa; kansan oma säätyjako toimi varallisuuden mukaan. Mateli avioitui kyllä, eikä hänen elämänsä siitä parantunut. Se oli tavallista naisen elämää, erona vain että Matelilla oli nyt muiden töiden lisäksi kotityöt kontollaan.
Mateli pelkäsi jalkapuuhun joutumista. Hänen äitinsä oli kerran joutunut jalkapuuhun loitsittuaan virolaista olutloitsua oluenpanon yhteydessä. Mateli ei koskaan joutunut jalkapuuhun. Hän toimitti tuoretta kalaa pappilaan ja lauloi kanttorin suohon kirkossa, ja tästä rovasti tuli kiittämään oikein kädestäpitäen.
Mateli ei koskaan alentunut soutamaan veneessä. Hän oli peränpitäjä ja seisoi verkkoja laskettaessa. Tästäkin hän sai kuulla olevansa miesten reviirillä. Mitä enemmän Matelin elämään paneutuu, sitä selvemmäksi nousee näkymättömän maailman todellisuus. Täällä eletty aika on yliarvostettua. Unta ja varjoa vain, ja veden lailla se hiekkaan haihtuu.
No comments:
Post a Comment