Kaikkihan minut luulevat tuntevansa. Minun elämäni nyt meni kummalliseksi sen jälkeen, kun se herraskainen kävi laulattamassa. Minä lauloin, hän tallensi. Hän tallensi minun omia runojanikin. Mitä niistä, ajattelin minä. Köyhän akan lauluja, tuskasta tulleita, ikävästä irti päässeitä. Niin minä lauloin akkariepu, lauloin ja pakisin.
Ei minun elämässäni mitään ihmeellistä ollut. Köyhyydestä en tiennyt. Kaikki myö köyhiä oltiin. Kaikki elimmä, kuin taisimma. Tauti tappo, vesi kutsui naisia pahoinpiettyjä. Viina miehiä vei.
Minä ite soutelin selän yli. Yrteistä lääkettä keittelin. Lääkettä kansalle, joka ei lääkäriä nähnyt.
Rakkaudestakin lauloin. Ei sitä itelle paljoa siunaantunut. Taisin laulaa sen puuttumisesta. Lapset hoijin. Tämä nuorimmainen, oli rakas. Hän oli särkynyt syntyessään, sairasti kaatumatautia. Pakenin ihmisten ilmoilta korpeen, pakenin ihmisen pahuutta ja tietämättömyyttä. Naapuri kutsui hengenmiehen riivaajaa ulos ajamaan lapsestani. Riitelin naapurien kanssa. Itkin aikani osaani, sitten tuosta tokenin. Lopulta ei kyyneleitä enää tullut.
Sielläkin lauloin. Olin kummajainen omalla maallani.
Kuolin. Pystyttivät myöhemmin muistomerkin minulle.
Minulle vähäiselle.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Mahtoiko Mateli saada tekijänpalkkioita omista runoistaan? Epäilen ettei. Olen jokseenkin varma ettei saanut.
Pitäisi perustaa istituutti Matelille.
Ei saanut. Instituutti on väärä, toimintupa on parenpi. Tutkijat kaventavat toiminnan. Ei sotketa heitä tähän. Luovuutta ja toiminnallisuutta.
Sen me teemme!
Minne, sitä ei kerrota.(heh, heh!)
Post a Comment