Aluksi oli hiljaisuus. Jos on ajanut autolla noin 700 kilometriä, ja astuu autosta keskelle järvimaisemaa, josta maailikyliin on ainakin 100 kilometriä, tuntee hiljaisuuden kouriin tuntuvasti. Iltayö, linnut eivät laula, tuulikaan ei havise ja laiturilla vesi ei liplata. Pakenen sisälle, asetun taloksi ja laitan radion päälle.
Viikon mentyä olen jo tottunut hiljaisuuteen. Kuulen kaikkea sellaista, mitä en kaupungissa kuulisi: veden äänen, tuulen huminan, palavan tulen äänen. Järveltä kuuluu ääniä, vesi kantaa ääntä kaukaa.
Luonto jättää merkkejään: karhun jätös, sateen uurtamat kolot mäessä ja linnunhöyhen leijailemassa ikkunan takana. Tunnen paahtuneiden männyn neulasten tuoksun aurinkoisena päivänä, kävellessäni metsätietä kylälle. Pohdin mielessäni mitä sanoisin, jos tuttu ihminen tulisi vastaan. Nämä ihmiset eivät ole ennakoitavissa. He ottavat tilanteen haltuunsa ja olen avoin kuin kuka tahansa täällä.
Jos luulette että läntiset ihmiset eivät tiedä naapureistaan mitään, eivät halua tietää, niin se on palturia. He tietävät kyllä. "Olin asunut siellä kaksikymmentä vuotta ja luulin etteivät naapurit tienneet asioistani. Sitten kuulin kun naapuri, joka ei edes tervehdi, puhui asioita perheestäni, joita en luullut kenenkään tietävän."
Ihmisen jättämä jälki näkyy myös. Mitähän minä jätän jälkeeni?
Seison paljain jaloin ruohikossa, nostan käteni ylös ja annan tuulen huuhtoa pölyt itsestäni. Hyväillä sääriäni ja kasvojani. Tässä minä olen!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment