Monday, December 31, 2018

Vainajien tunti

Mietin elämän rajallisuutta ja sitä miten tai minnä haluan kuolla. Kuvittelen tai paremminkun toivon että olen täysissä järjissäni ja toimintakykyinen voidakseni mennä metsään saniaisten sekaan makaamaan. Toivon että taivas olisi sininen ja tuulisi, etteivät itikat häiritsisi. Olen aina tuntenut itseni vaivautuneeksi kulttuurin määrittämissä hautajaisissa. Kuolema on tarkkaan kilpailutettu ja tuotteistettu ja määrätty mitä saa olla ja mitä ei saa. Tutut joiden läheinen on kuollut, sanovat että hautajaiset eivät ole varattomien juhlia. Lasku on mahdoton köyhän maksaa. Mahtaako yhteiskunta tulla vastaan, mietin minä, ja ajattelen hautaustoimistojen kaikkivaltiutta maassamme.

Mietin jo lapsena hautajaisten turhuutta. Ihmisen ruumis maatuu, kuten muidenkin olioiden ruumis maatuu osittain jo eläessä, mikäli elää todella vanhaksi. En halua hautakiveä tai muitakaan muistuttamaan olemassa olostani.

Näin uutene vuotena on myös vainajien tunti keskiyön ja tyhjän tunnin aikana. Silloin he kokoontuvat tuttuihin paikkoihin tuntijuhlaan. (Anna Ahmatova, Runoilijan talossa.)

Ajattelen Lintulan luostarin kadonnutta nunna Elisapetia. Hänestä on tullut omalla tavallaan kuolematon. Tuskinpa häntä olisi muistettu jos hän olisi kuollut tavallisesti ajallaan sen enempiä lukua pitämättä itsestään, muutoin kuin muistojen kohotessa mieleen satunnaisesti.

Elämä on meille annettu että tietäisimme kuolevamme.

En usko että uusi vuosi on parempi kuin mikään muukaan jo mennyt vuosi. Ihmisen suurin harha minusta on onnellisuuden tavoittelu. Ihmisen ei kuulu haikailla onnenllisuuden perään, parasta on elää.

Turussa on vaarallisen liukasta.

No comments: