Pienessä KirjaPuodissa keskustelivat runoilijat ja runonopastajat runoudesta. Minulla on vahva luulo ettei sitä parasta runoa ole vielä kirjoitettu, saati julkaistu. Huonon runon dilemma on aina minulle outo. Kuitenkin niitä kuulemma julkaistaan luvattoman paljon. Hyvä että ylipäätään julkaistaan runoja. Runot ovat kustantajalle huono sijoitus taloudellisesti. Lukijan ja kirjan ostajan tuntoja ei kustantaja edes ajattele. Menin puolituntia myöhässä ja alku puheet jäivät väliin.
Yliopiston Luovan kirjoittamisen oppiaine muuntautuu runo-opetuksen osalta, luultavasti säästösyistä, arvaanko väärin että siitä ei enää makseta kunnolla jatkossa.
Tuskin runojen rustaaminen loppuu vaikka yliopisto taékisi mitä hyvänsä.
Sitten lopuksi Harri Nordell kertoi että aina kun on julkaissut kirjan, uuden aloittaminen on vaikeaa, aivan kuin olisi kadottanut kirjoittamisen taidon. Kirjan julkaisun myötä tuntee iloa.
Poiskävellessäni katselin jokirannan kadonneita puskia. Talot näkyvät ja se riittää. Joen pinnassa unenomaisia kuvia. Auringon viisto kirkkaus melkein sokaisi. Epätodellisen lämmintä.
Vanhat tammet joessa. Tuomiokirkko katsoo pohjan kautta taivaaseen.
Ei tähän kyllä mitään ravintoloita ja muita pyydyksiä tarvita. Visiot sikseen. Syy miksi näin hartaasti kuvasin jokea ja jokivartta, oli erään matkalaisen kroonisen taudin aiheuttama tilanne. Se vaati hienotunteisuutta, minusta ei olisi ollut apua, joten käytin kameraa ja jatkoin matkaa huomaamattomasti kun tilanne oli ohi.
No comments:
Post a Comment