Marraskuun kahdeksas päivä

Eilen torilla oli pysäkkien ympärillä aidattua toimintaa. Jotakin tapahtuu. Kulisseissa käy kuumat tuulet.

Eilisen kroonikkojutun yhteydessä rupesin miettimään erästä kiusallista kroonista vaivaa tai peräti geenivirhettä, peräsuolen puuttuvaa sulkijalihasta. Tunsin parikin vanhaa ja nyt jo kuollutta naista joilla oli kyseinen sukuvaiva riesana. Eli lievemmässä tapauksessa täytyi sulloa peräsuoleen vessapaperia ettei nolaa itseään jos alkaa oireilla. Nopeasti ulos ja kohti vessaa, ja niitäthän ei aina ole saatavilla. Arkuutta koko elämäksi luulen, koska ei voinut hallita peräsuolensa toimintaa. Miten tämä liittyy toriparkkiin? Liittyy hyvinkin, sillä en ole nähnyt yleisiä vessoja torisuunnitelmassa.

Ihmettelen myös minne torivilinästä ovat kadonneet "monkolidit" (turkulainen ilmaus Dawninsyntroomalle) nuo hyvätuulen ja tahdon lähittiläät. Olin aikoinaan työssä kehitysvammaisten koulussa. Meillä oli taiteellista toimintaa jonkin verran. Haimme ryhmänä jopa keupungin kulttuurilautakunnan apurahaa tapahtuman järjestämiseksi. Ei saatu. Kuulin kiertoteitä Seikkisen valopäiltä että kehitysvammaiset järjestävät tapahtuman kehitysvammaisille ja tätäkö pitäisi tukea. Kateus on kamalaa varsinkin jos on niinkin haavoittuva ryhmä kuin kehitysvammaiset lapset ja nuoret. Hakijat, kaksi ohjaajaa eivät kyllä olleet kehitysvammaisia. Tein johtopäätöksen että Turun kulttuurielämä ei kehitysvammaisia kaipaa ja samalla ajattelin yhtä Seikkisen ohjaajaa jolla oli tapana tehdä natsitervehdyksiä ja nimitellä vammaisia apinoiksi. Natsit kaasuttivat vammaiset aikoinaan. Minä sanon että yksikään ihminen ei ole tarpeeton.

Lähetin kerran kutsun kehitysvammaisten näyttelyyn eräälle tunnetulle turkulaiselleluterilaiselle rovastille ja kirjailijalle. Noloina mies selitti jotain outoa että eivät he voineet kun...Epäilemättä jossakin julkkujen tilaisuudessa lasi kädessä olisi ollut hienoa; meillä niitä ei ollut.
Voisikohan Suomi 100 vuoden kunniaksi jäsjestää jotain näille haavoittuville ihmisille. Yksi lastenkirjailija kävi puhumassa kirjoista kehitysvammaisten koulussa ja hän sanoi että näin taivaallista kuulijakuntaa hänellä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Hän tunsi vilpittömän ilon ja rakkauden virtaavan näistä lapsista. Hän oli saanut jotain aivan erityistä.