Suomi on täynnä historiaan liittyviä tarinoita. Äitini kotikylässä on ollut maatunneleita jonne ihmiset pakenivat 1700-luvulla kasakka partiota. Vielä viisikymmentä luvulla ne olivat havaittavia. Kerran nuori tyttö harhautui muualle ja juoksi kasakkaa pakoon Neitikalliolle. ja hyppäsi suohon. Minua vaivaa ajatus että ruumis on säilynyt hyvin suon sylissä. En ole kuullut hänen kummittelevan maastossa. Tyttö henkilönä on todellinen.
Toinen tarina kotini maisemista liittyy Kuohusärkkään. Ennen toista maailmansotaa kotimaisemissamme on vaellellut vieraan valtion tiedustelijoita ja kuolemanpartioita. Harju, joka kulkee soiden välissä oli pilkotettu sotatarkoitukseen. Kerran yksi mies jäi venäläisten käsiin mutta häntä ei tapettu. Hänet otettiin oppaaksi ja olisi varmaankin tapettu myöhemmin. Kuohusärkillä on vaihtelevaa maastoa ja yhdessä kohtaa on paikka jossa voi kadota. Mies katosi äkkiä täysin ja arvatenkin juoksi kylään kertomaan että tuho on tulossa, ja kuolo korjaa ellei mene metsään tai saareen. Noina vuosina rajan kansa meni monesti metsänpeittoon. Nämä ihmiset elivät jatkuvassa varuillaanolossa ja hengissäselviämisen kulttuurissa. Joskus minulla on tunne että tämä pelko on jäänyt elämään jälkipolvissakin. Kaikilla tapahtumilla on jatkumot, turha luulla että ne pysähtyvät.
Löysin Aasi Ihaan vaatehyllyn takaa. Se on kohta 32 vuotta vanha. Se piti olla nukketeatterin henkilö mutta haaveeksi jäi. Nuken tekijä on yksi ohjaaja joka meni kuulemma naimisiin lähi-itäisen miehen kanssa. Nimi on hukassa. Aasi on hänen oma tekemä, ei kaupungin varoilla kustannettu. Pala henkilöhistoriaani. Ihmettelen miten kaupungin töissä jotkut voivat olla toimessa tekemättä juuri mitään. Demarit ja kokoomus eivät syrjäytä lahjattomia lapsiaan. En ole väkivaltainen nurkissa luimija. Joillakin on ehtymätön halu vahingoittaa muita. Eikä meidän perheessä ole lapiomurhaajia, arvoisat paskiaiset.
No comments:
Post a Comment