Minulla kesti kohtalaisen kauan tajuta miksi mieheni aikoinaan halusi asua varastomaisessa huoneessa. Se oli paikka, tukikohta johon palattiin meriltä tai muualta. Joillekin muille kodittomuuden kokemus on omanlaisensa ilmenemismuoto. Kyse on turvallisuuden luomisesta ja tavasta pitää kaaos kurissa. Minulla on ollut sisustusideoita mutta sitten tajusin Jörn Donnerin lauseen koko järkevyyden: "Kirjat ovat hyvä sisustuselementti." Meillä niitä on noin 60 000 kappaletta. Odottavat siirtymistä juttutupaan eli kivijalkakirjastoon.
Yksi naispappi uskoi että minä olen hienohelma kun olisin halunnut kunnollisen keittiön ja kylpyhuoneen. Pöyristyttävä ihminen, fasisti joka vainosi meitä. Ehkä hänellä oli väärää tietoa. Nyt tämä hienohelma (minä) lakkaan välittämästä pappien puheista.
Luin erään tanskalaisen kirjailija-naisen tarinaa ja siinä hänen avioliittonsa mureni ja hän muutti pois. Ei aikaakaan kun hän sai naistenlehdestä lukea uuden avovaimon sisustusideoista ja mies myhäili kuvassa vaimon syvän violetin värisen seinän edessä. Hän ihmetteli jotakin mikä ei hänelle kyllä enää kuulunut ja piilotti lehden visusti jonnekin.
On sääli että mieheni isän suku, joka oli hyvin erilainen kuin hänen äitinsä varsinaissuomalainen suku, ei päässyt rikastuttamaan kulttuurisesti lasten ja lastenlasten elämää. Heitä ei saanut lähestyä, saati tavata. (He tulivat viimeisellä junalla Pietarista Turkuun.) Anoppi ja hänen sukunsa puhuivat ainoastaan pahaa ja pilkallista.
Olen vakuuttunut että kyse oli politiikasta ja rasismista. Leo kuului Työväen urheiluliittoon. Hänen mahdollisuutensa edetä urheilussa katkesivat. Hän oli kohtalaisen hyvä juoksija. Sitten tuli sota, ja kaikki se mitä siitä seurasi henkilökohtaisella tasolla. Anopin veli oli upseeri ja vainosi erityisesti.
Kun lapseni yrittivät teineinä ottaa yhteyttä isoisäänsä, tämä upseeri ja anoppi pitivät puhuttelun ja käskivät olla olematta missään tekemisissä isoisän kanssa. Avioerosta oli kulunut jo ainakin neljäkymmentä vuotta. Moiseen vihanpitoon en ole koskaan ennen, enkä jälkeen, törmännyt. Nyt olisi heitettävä linkki 1918 tapahtumiin, sinne ne juuret johtivat lopultakin. Isoisä ei, miniänsä kertoman mukaan, koskaan pahaa sanaa sanonut kenestäkään neljästä vaimostaan. Anoppini taas pani mustasukkaisuuskohtauksen päälle joka kerta kun kuuli uusista vaimoista. Hänen elämänsä on täytynyt olla raastavaa ja onnetonta. Hänen miehensä oli pyytänyt että: Jätä sukusi ja seuraa minua. Anoppi valitsi suvun ja kärsi siitä lopun ikänsä. Hän oli varmasti parhaansa yrittävä ja hyvä äiti, olosuhteet tosin olivat karut.
Antakaa hyvät äidit, lastenne tavata isiään vaikka miten riipisi viha mieltä. Onnellisia avioeroja ei ole. Sijaiskärsijöitä ovat lapsenlapset ja jatkumo.
Turussa lämmintä ja kaunista.
No comments:
Post a Comment