Kuuman iltapäivän nuutunut hetki. Kaupungin tuoksut muutuvat helteessä hajuiksi, ei tee mieli istahtaa varjoon Rottapolulla. Noukin tyhjiä panttikaljatölkkejä kassiini. Ihmiset heittelevät niitä jopa jokeen. Vanha mies oli kehittänyt menetelmän jolla ongitaan tölkit pois joesta. Hänellä oli täysi kassi purkkeja kädessään. Pantittomia tölkkejä ei saisi laittaa poltettavien roskien roskikseen, niiden alumiini tukkii jätteenpolttouunit sulaessaan. Parasta kait olisi viedä ne metallinkierrätyspisteisiin.
Ystävämme Anu, nyt jo kuollut, katsoi joskus korteista tulevia. Ennen kuolemaansa hän kertoi, että kortit näyttävät kuolemaa Euroopassa tulevina vuosina. Suomi ja Ruotsi eivät joudu sotaan. Ajatus tuntui tuolloin höpinältä, nyt se alkaa olla totta. Ukrainassa on sisällissodan omainen tilanna, jossa lienee vieraan vallan sotilaita mukana. Niin on Gazassakin. Yhdysvallat rahoittaa ja yllä pitää Israelin armeijaa. Kas kun ei Israelille anneta Nobelin rauhanpalkintoa Palestiinalaisten siviilien teurastuksesta.
Näin unta Anusta. Hän kehoitti menemään Viipuriin ja ottamaan kuvia kotitalostaan Torkkelinkadulla. Hänen elämänsä suuri tragedia oli Viipurin menetys. Asia, jota Turun hienohelmanaiset eivät koskaan ymmärtäneet. Anua ja Paavo Rintalaa yhdisti kaipuu Viipuriin, kotiin, sillä lapsuuden ja nuoruuden muistoja ei kukaan voi viedä, ne ovat henkilökohtaisia. Viipurin vanhaa kaupunkia aletaan entisöidä ja restauroida kuntoon. Toivoa sopii, että vanhaa kunnioitetaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment