Koitere minun kotini...

Pitkä ja kylmä kevät oli sinäkin vuonna kun Mateli syntyi. Maa lumipälvien laikuttamana kevät sateessa. Siitarin selällä lauloi vikla alakuloisesti. Koitere oli vapautunut jäistä. Oli rospuutto-aika.

Magdaleena Kuivalainen eli Mateli selviytyi kuolematta aikuiseksi. Hänellä lienee ollut Luojan tehtävä ja tarkoitus näillä raukoilla rajoilla, kankahilla kaunoisilla

Kyllä aurinkokin paistoi Matelin täällä eläessä. Kovallakin elämällä on kääntöpuolensa. Sitä paitsi, häntä arvostettiin ja toisaalta hän sai helposti vihamiehiäkin. Olihan hänellä nokkela ja terävä kieli ja järjen juoksu. Kansanparantajana hänestä oltiin riippuvaisia ja verenseisauttamisen taito oli hänen hallussaan myös. Jotkut pitivät häntä noitanakin. Mateli oli erittäin kristillinen henkilö: hän lauloi kirkossa paremmin kuin kanttori ja nuorena tyttönä kävi myös ortodoksisissa menoissa kauniita miehiä katselemassa. Tästä luterilainen rovasti nuhteli koska pelkäsi Matelin siirtyvän naapurinkirkkoon.

Omalla tavallaan Mateli oli uranainen ennen kuin se keksittiin. Uranaisen elämä oli hankalaa noina aikoina: nainen oli holhouksen alainen henkilö. Huushollin pito oli retuperällä, lapsia syntyi ja kuoli. Lopulta Mateli sai avohaavan sieluunsa Liisa tyttärensä epilepsiasta ja ihmisten ilkeydestä. Hän pakeni perheineen Kontiovaaran korpimökkiin. Muisteli Shemeikkaa, Petriä; joka oli tuonut lahjaksi korean huivin muinoin. Hänen miehensä ei ollut "Shemeikka", vaan reppana, hidaspäiväinen iso lapsi.

Koitere oli Matelin toinen koti, sielunmaisema ja elannon antaja. Yhtä moni-ilmeinen ja kaunis kuin Mateli ja kaikki Matelin jälkeläiset maailmalla ovat.

Matelilta on tallennettu hänen omia laulamiaan runoja. Hän osasi lukea mutta kirjoittamaan häntä ei kannustettu sillä se olisi ollut epäsäätyistä ja ennen kuulumatonta. Pappilan mammselli opetti Matelille kaiken laisia asioita mutta kirjoittamaan hän ei tohtinut opettaa.