On se niin aneemista ja köyhää nykyään...

Aamulla katselin ulos ikkunasta. Lumiukko oli nuljahtanut maahan ja sulanut, melkein lätäköksi jäätynyt.

Runoviikko alkaa olla lopuillaan. Eilen illalla olimme katsomassa ja kuulemassa sirkusrunotrilogian toista osaa Vanhan Suurtorin kellarissa. Ympäristö oli inspiroiva, mutta aivan liian matala kaikille sirkustempuille. Yleisöä oli niin paljon että ovi jouduttiin sulkemaan. Tuija Välipakka aloitti runoesityksen; hyvät runot jos mahdollista paranivat toiseen kertaan kuultuina. Turun Taideakatemian sirkuslaiset ylittivät matalan kellarin mahdollisuudet. Ja kattoholvit pysyivät paikoillaan.

Jussi Sutisen runot melkein hukkuivat sirkuslaisten välkkyvien veitsien ja pallojen alle. Runoilijasta kuva alla. Sirkuslaisista kameraan ei tarttunut kuvaa; keilat, pallot ja kiiltävät lentoveitset eivät pysyneet paikoillaan kuvauksen ajan. Hektistä.



Tänään näemme trilogian viimeisen osan rotundassa. Siellä keilat saavat lentää korkealle.

Huomenna on Pääkirjaston studiossa Runoseminaari. Ennen muinoin runoseminaareissa oli verevyyttä ja hohtoa. Nykyään kaikkien täytyy käyttäytyä koko ajan ja tukan pitää olla hyvin, joten ei saada aikaan kuin konsensusta. Aina ei sitäkään. Toista se oli 1960-luvulla kun Pentti Saarikoski ampui pyssyllä kattoon Turun Runoseminaarissa. Itse en ollut paikalla mutta olen kuullut versioita ja jopa teatteriesityksenkin jossain kirjallisessa "salakapakassa". On se niin aneemista ja köyhää nykyään.