Viivyttämällä vainajaks, erään talon outo käänne

Alexander Nyström (24. toukokuuta 1869-24. helmikuuta 1926) Suunnitteli Kaskenkatu 15. Nikkarijugend talon, joka nyt KHO:n luvalla aiotaan purkaa, ohella Park Hotellin, Betaniakirkon Martissa, joka tuhoutui sodassa, Biologinen museon, Volter kilven talon Vartiovuoren mäelle ja monia muita julkisia rakennuksia.

En ole koskaan asunut Kaskenkatu 15:sta, olen vieraillut muutaman kerran ja olen ihmetellyt miten taloa tuhotaan huonolla hoidolla ja piittaamattomuudella. Katto olisi pitänyt korjata aikoinaan, sillä olisi pelastettu paljon. Silloin kun vierailin siellä talo oli vielä erään professorin perikunnan omistuksessa. Nyt talon omistaa Turunmaan Sairaala, jonka piti rakentaa talon paikalle sairaalan hallintorakennus. Turunmaan rakennusoikeus on jäissä koska SOTEen se ei sovellu. On syntynyt outo tilanne: Rakennus on purkulistalla mutta tontti on rakennuskiellossa.

Jos nyt kuitenkin puratte, niin eikö olisi viisasta ottaa talteen pienet ja isot kakluunit ja muut kauniit erikoisuudet. Tämäkin talo on kokenut klassisen viivyttämällä vainajaksi kohtalon.

Venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski on sanonut: Aikamme surullisinpia piirteitä on kaiken sen totaalinen tuhoutuminen ihmisen tajunnassa, mikä liittyy tietoiseen kauneudentajuun. Nykyajan massakulttuurin, massakulutuksen, kulutuksen tarpeisiin suunniteltu korvikesivistys rampauttaa sieluja tukkimalla ihmisen tien hänen olemassaolonsa peruskysymyksiin, itsensä tiedostamiseen henkisenä olentona...

Edellämainitusta talosta on useita juttuja blogissani. Ensimmäiset vuonna 2009.

Arkkipiispa Leon kirjaa lukiessa aistin kauneuden merkityksellisyyden

Kirkonmenoissa on tärkeää että palveluksen suorittaja liikkuu kauniisti. Mietin viimeksi kirkossa ollessani että milloin tämä kauneus on loppunut. Kun uusi jäsen liitetään kirkkoon, sen yhteydessä lausutaan kauniit sanat silloin kun risti laitetaan kaulaan. En laita sanoja tähän koska en muista sitä sanatarkasti. Tätä osaa ei enää sanota. Kirkkoon liittäminen on nykyään "pakollinen" toimitus varsinaisen liturgian aikana tai aluksi. Petri Ratilaisen aikana kirkkoon liittäminen oli kaunis tapahtuma. Turun liturgiat muutenkin ovat muuttuneet väsähtäneiksi.

Kun luin Arkkipiispa Leon runokirjaa, niin kauneuden merkitys maailmassa ja kirkollisessa elämässä tuli monen muun tärkeän aiheen ohella selväksi.

Metsän humina
haapojen havina
ääniä muistikuvina
ajalta joka oli


Puusukset seinustalla
räystään alla
maalla
kevään ja tervan tuoksu

Kirjassa on runot suomeksi ja karjalaksi

Arkkipiispa Leon viimeisin runikirja on hyvin henkilökohtainen isoisän kirjoittama kirja lapsenlapselleen siitä ajasta jossa hän on elänyt. Tunsin montakin kertaa aisteissani tutun miljöön, tuoksut ja mielen liikkeet. Kirjassa on myös luonnon säilymisen puolesta huokauksia ja parahduksia. Ja sitten on elämänviisauksia ja kauneutta. Kirjan fiilis on rakastava ja hellä. Huomasin vanhan viisauden kiireestä ja asioiden täyttämisestä tunnollisesti, Kattili-täti sanoo kiirettä tuskailevalle että tämä istuisi hiljaa paikallaan. Kiire menee menojaan...

Arkkipiispa Leo, METSÄTÄHTI ja mies joka metsään lähti. Karjalan Kielen Seura Helsinki, 2015.

Arjen kauhua ja pahaa, todellista kauhua

Olimme kerran, kauan sitten, kylässä erään tutkijan luonaä. Hän teki väitöskirjaa aseteollisuuteen liittyvästä aiheesta. Hänellä oli revolveri kädessä ja hän ojensi sitä minulle katsottavaksi. Haistoin aseen hajun ja tunsin siitä huokuvan vallan. Tunsin primitiivistä kauhua. Jotkut ihmiset kuulemma kiihottuvat aseiden parissa, minä en. Tutkija selitti että ase ei ole ladattu, ja laittoi piipun ohimolleen. Sanoin että:" oletko koskaan kuullut yhdestä unohtuneesta luodista?" En tavannut häntä enää koskaan. En tiedä valmistuiko väitöskirja vai ei.

Toisen kerran Turun keskusta oli täynnä satilasparaati-kalustoa ja sotilaita, joskus 1980-luvulla, ilma oli täynnä lyijyn tuksua ja raskautta. Pyöräilin pitemmän lenkin kotiin päästäkseni. En ole niitä ihmisiä jotka menevät paraateja katsomaan. En myöskään innostu minkään laisista sodista. Arjen kauhu riittää minulle hyvin.

Kerran yksi ihminen kertoi minulle siitä miksi hän oli ollut jo nuoresta lähtien työhullu eli elättänyt itsensä melkein lapsesta saakka itse. Hän oli syntynyt väärään perheeseen, väärään aikaan ja oli äidilleen pelkkä riesa, isästä ei saanut edes puhua. Kun hän oli kuusivuotias lähetettiin hänet isöäidin luo, maalle pois jaloista. Hänen vanhin veljensä, josta myöhemmin tuli vapaan suunnan pastori, haukkui häntä loiseksi. Keskimmäinen veli yritti tappaa hänet ainakin kaksi kertaa lyömällä kivellä päähän ja jättämällä hänen päänsä oven väliin. Hän ei kuollut. Hän säilyi täyspäisenä mummonsa luona maalla. Kuusitoista vuotiaana hän lähti merille. Hänen äitinsä ei pitänyt hänestä ja näytti sen selvästi. Hän on ollut itsellinen ja maksanut laskunsa ja menonsa itse. Läheisissä suhteissa on kyllä ongelmia, en ihmetellyt miksi. Hänen äidillään oli viisi lasta. vanhinta poikaansa hän rakasti, muita hän vihasi tasapuolisesti ja nuorimman tyttärensä hän teki "hulluksi" ihan piruuttaan. Tytär oli syntynyt vaikka hän ei ollut halunnut häntä.

Kaiken kauhun keskellä katselin vielä eräänä iltana Isis taistelijoiden arkielämää-dokumenttia. Jo kolmas jakso ja lisää luvassa ensi viikolla. Siinä kyllä tapettiin raaásti naisia ja lapsia ja omia uskossa hairahtaneita. Ei pidä sekottaa isisläisiä ja hädässä olevia maahanmuuttajia. Kaikki, tai monikaan maahanmuuttaja tai turvapaikanhakija ei ole isisläinen.

Turussa lämmintä, sumuista ja luultavasti aurinkoista.

Värien arvoituksellinen käyttäjä

Tyko Sallisen maalauksissa on yksi värinen käyttöön liittyvä tapa, en tiedä onko se tahallista, vai tahatonta: Hänen lähimmistä ihmisistä maalaamat kuvat ovat armottomia ja pehmeät ja lämpimät värit vain lisäävät armottomuutta ja syventävär naisvihaa ja empatian puutetta. Äidin muotokuvassa jännite on suorastaan sietämätön. Hihhuleissa ja Jytkyissä on samaa värin käyttöä ja se korostaa yhteisöllistä tunnelmaa ja kokemusta, jopa hurmioitumista.

Tyko Sallinen pukeutui mustaan viittaan ja renessanssi hattuun, arvatenkin huomota herättävä persoona. Sallisen ympärille kehittyi 1916 Marraskuun ryhmä, se kokoontui Brondin kahvilassa. Ryhmään kuului nuoria lupaavia taiteilijoita. Myöhemmin toimi myös Lokakuun ryhmä.

Sallisen isä oli kraatari. Hänestä kerrotaan että hän oli tuurijuoppo ja pieksi lapsiaan solkipäävyllä. Kuitenkin, toisaalta isä pysrtyi luomaan kohtalaisen menestyksekkään liikeyrityksen, joten ristiriitaista tietoa riittää, kuten koko Tyko Sallisenkin elämä oli ristiriitoja täynnä. Sallinen matkusteli ulkomailla suhteellisen paljon. Kööpenhaminassa oli yksi taiteilijan tukikohta.

Elämänsä loppu puolella Sallinen vietti aikaa Laatokan Vanhassa Valamossa ja sieltä maalaamat kuvat ovat pysähtyneitä ja jotenkin sammuneita. Niistä puuttuu elämän dynamiikka. Ihmettelen värien masentavuutta.

Turussa sumuista, lämmintä ja kesäistä.

Viimeisiä kesäisiä päiviä meneillään

Tässä arkkipiispan takapihaa gryndereille pohdittavaksi. Mitähän huomisessa kokouksessa mahdetaan päättää kirjastoa vastapäätä olevasta tontista. Minulle jäi epäselväksi Turun Sanomien entisen toimitustalon kohtalo. Se on Alvar Aallon suunnittelema rakennus.

Kaunis ja lämmin sää. Rantapolulla perhe piknikillä. Joki savinen ja liikkumaton. Multavierunkadun alkupäässä invalidipoika pähkäili avustajan kanssa miten pyörän saisi ylös rantapolulta. Siinähän on ne kiviportaat ja vieressä jyrkkä muta rinne. Hinasimme pyörän ylös. Terveisiä vaan kaupungin suunnittelulaitokselle: Kyllä invaliditkin saavat liikkua esteettä virkistysalueella.
Se mahdollistuu heti kun kulku on tehty esteettömäksi.

Luin seurakuntalehteä ja ihmettelin kirkollisia palkitsemisia. Minusta piispallisen siunauskirjan sijaan voisi myöntää Pyhän Karitsan valkoisen mitalin pitkäaikaiselle seurakunnan toimijalle. Kun niitä myönnetään "muillekin." Mitenkä näitä ansioita mitataan kirkossamme yleensä.

Siunauskirja on tietenkin arvokas sekin.

Luen parhaillaan Arkkipiispamme Leon viimeisintä runokirjaa METSÄTÄHTI ja mies joka metsään lähti, suomeksi ja karjalaksi.


Toiseksi luen myös Arvi Pertun Papaniinin retkikuntaa. Kun nyt puhutaan Antti Tuurin Ikitie romaanista ja sen pohjalta tehdystä elokuvasta, niin suosittelen Arvi Pertun kirjaa siksi että se pohjautuu aikalaistietoon perustuvaa aineistoon Petroskoissa ja Neuvosto-Karjalassa Stalinin vainojen aikaan. Teki vaikutuksen tämä kirja.

Lisäksi luen Marja-Leena Mikkolan Raskasta ja keveää runokirjaa Lauluja aikuisille ja lapsille 1965 - 2015. Uskokaa tai älkää, nämä kolme kirjaa ovat "samaa sukua".

Maxence Ferminen Lumi on kaunis ja lyyrinrn teos. Yoko Akitalla oli kaksi intohimoa. Haiku. Ja lumi.

Pyhän Olavin veljeskunnan muistomerkillä

Dominikaaniveljestön muistomerkki Turussa, Kaskenkadun ja Itäisen Rantakadun kulmauksessa. Perustettiin 1200-luvulla. Dominikaaniveljet oliva saarnaaja munkkeja. He olivat myös kerjääjä munkkeja.

Turun Pyhän Olavin luostari perustettiin 1249, jolloin Sikstuunan luostarin kirkonkirjoihin merkittiin latinankielinen teksti "Konventi on saapunut Suomeen". Luostari vaikutti maassamme lähes 3oo vuotta. Turun palo 1537 ja uskonpuhdistus lopettivat luostarin toiminnan. Dominikaanien merkitys maamme sivistyksen, kulttuurin ja hengellisen elämän alueilla oli merkittävä. Kerjäläismunkit liikkuivat Euroopassa ja toivat vaikutteita tullessaan. Lisäksi nuorten miesten koulutus ja opiskelu Euroopan yliopistoihin ja dominikaanikouluihin mahdollistui.

Dominikaaniluostareita oli maassamme kaksi, toinen Viipurissa, ja toinen Turussa. Kerjääminen oli osa kristillistä toimintaa.

(Aloin kuvitetta mielessäni mitä tapahtuisi jos Dominikaanimunkki nyt eksyisi kerjäämään ortodoksikirkon tontille, siellähän kerjääminen ja almujen anto on kielletty)

Turussa sataa tihuttaa. Märkää tuulta ja lämmintä.

Syyskuun 20. päivä

Löysin syvänpunaisen vaahteranlehden.
Suomi 100 juhlavuosi voisi laillistaa saamelaisen vähemmistön oikeudet. Ovahan he meidän alkuperäiskansa. En tiedä missä määrin Suomessa osallistuttiin kallojen mittauksiin ja muihin epätieteellisiin rotututkimuksiin, Ruotsi kyllä kunnostautui häpeällisesti.

Tyko Sallisen näyttelyssä Turun Taidemuseossa tuli selvästi esiin kansan yhteiskunnallinen kahtia jako. Sallinen kuvasi kansaa joka eli köyhyydessä, tietämättömyydessä ja esivallan ja kirkon uhan alla. Voi olla että kirkonmenot toivat hetkellistä lohtu arjesta, ne jotka pystyivät menemään stranssiin lestadiolaisissa seuroissa, saivat henkisen potkun kestää ankeutta. Tätä kansaa Sallinen kuvasi vastineeksi yläluokkaisten tavalle maalata. Sallinen uskalsi uhmata itseään Gallen-Kallelaa sanomalla häntä Paskahousuksi pyhän taideyhdistyksen kokouksessa jota johti edellä mainittu Gallen-Kallela. Tosin hänen oli paettava Amerikkaan kahdeksi vuodeksi, mutta oli vain vuoden siellä riitaannuttuaan joidenkin kanssa.

Näyttelyssä, Mirrin kuvien ohessa, on Sallisen tärkeimmän naisen, äidin muotokuva. Kuva on pelottava: äiti oli syvästi lestadiolainen ja tiettävästi tunnekymä nainen. Muotokuvassa on nähty yhteys Marian (Jeesuksen äiti) äitiin Annaan. Minun intuitioni sanoo että tämä nainen sekaantui poikansa avioliittoon ja olisi ehkä nähnyt Helmin mielellään perinteisenä hellan ja nyrkin välissä olevana palvelijana.

Samaa naiskuvaa toisti Kirjailija Tito Colliander Sallisesta kirjoittamassaan kirjassaan. Ina Golliander ylsi joidenkin mielestä varmaan madonnamaiseen suoritukseen taiteen ja perheen sovittamisessa taiteilija elämää ja henkisyyttä etsivän ortodoksimiehensä kanssa. Jos Inasta tuli madonna, Helmiä yritettiin istuttaa huoran ja hankalan naisen rooliin, Helmi oli ennen kaikkea taiteilija ja äiti jolta riistettiin taiteliaisuus ja äitiys. Lapsi vietiin Tanskaan koska (todennäköisesti) Sallinen pelkäsi ettei pystynyt taloudellisesti huolehtimaan perheestä jossa oli lapsi. (Ehkä hän oli mustasukkainen uros, joka halusi päästä lapsesta eroon.)

Minulla oli kerran opettaja joka oli ollut Sallisen Taju tyttären opiskelukaveri. Tämä opettaja syytti Helmiä rumilla nimillä tyttärensä tuhosta. Taju, Irja Salla) vietti loppuelämänsä Nikkilän sairaalassa. Minun nuori intuitio sanoi silloin että hän oli väärässä. Kuollutta on helppo haukkua ja syyllistää.
Tämä opettaja maalasi alttaritaulun jossa madonna hehkui. Hän sanoi säpsähtävänsä aina kun näki kirjailija Anna-Leena Härkösen, sillä niin paljon tämä muistutti Tajua. samaa eteeristä herkkää ja jotenkin särkyvää kauneutta.

Sallisen kunniaksi on toki sanottava että hän ei ollut pönöttäjä.

Naiset menivät lahes aina näiden nerojen puolelle kärsiviä vaimoja vastaan, He kuvittelevat itse olevansa parantavaa eliksiiriä jota vaimo ei osannut olla. Se siitä naisten keskinäisestä solidaarisuudesta. Monikohan tämänpäivän nainen ylpeilisi sillä että sai kunnian pestä suuren taiteilijan pensselit koska tämä oli hyvällä päällä Sallisen toinen vaimo oli saman ikäinen kuin Taju, siis yli kolmekymmentä vuotta Sallista nuorenpi. Hän jumaloi kuulemma Sallista. Mitähän legendaa tämä on.

Suomi 100 juhlavuosi on sota ja väkivaltapainotteinen tarjontansa suhteen. Olisin kaivannut naisenhistorian hyödyntämistä monelta kannalta, sillä ei Suomen historia ja taide ole pelkastään miesten historiaa; missä ovat naiset ja lapset.

Turussa pilvistä ja syksyistä

Sama vaahteranlehti aamulla.