Viattomuuden, herkkyyden ja kauneuden loppu

Katsoin taannoin Hilja Maitotytön iltapäivän kotimaisten elokuvien sarjasta. Liikutuin Anneli Saulin viattomasta ja puhtaan herkästä roolityöstä. Sitäpaitsi tuollaista kauneutta ei enää voi olla, kaikki on käynyt kovaksi ja tunteettomaksi. Steiner opettaja Kasi Virkkunen aikoinaan 1980-luvulla sano euroopassa jo näkyvän kovuuden, jopa lapsissa, tulevan tuotapikaa Suomeen. Tässä hän oli selvänäkijä. Hilja Maitotyttö olisi nykyisessä Suomessa mahdoton.

Toinen liikutuksen aiheuttaja on Katja Kallion Yön Kantaja kirja. Se kertoo Amandan tarinan. Amanda oli oman tiensä kulkija ja sopimaton aikaansa. Joutui lopulta Seilin saarelle. Suosittelen kirjaa kaikille, ihan kaikille, ja erityisesti seurakuntien kirjallisuuspiireille.

Kolmas on sitten ihmetyksen aihe: eilen sanottiin uutisissa että Turun puukotuksien surupaikalle tuodaan valaistu puu. Nyt ilmoitettiin että sinne tuodaan omenapuu ruukussa. Minulle tuli heti mielikuva omenasta, käärmeestä, naisesta ja miehestä valaistumisesta haukattuaan omenaa. No, tietenkin tarkoitus on kaunis ja kynttilöitä saa tuoda edelleenkin, kukista ei puhuttu mitään.
Museovirasto keräsi kirjeet ja värssyt talteen arkistoihinsa. Valo tulee tuosta alhaalta spoteista ja on pimeässä varmaan kaunis.

Aikoinaan Seikkiksessä haaveilin soivan puun tai puiston rakentamisesta. Eri puulajit soivat eri tavalla. Haaveeksi jäi sekin, koska idea ei tullut kuukausipalkkaiselta ohjaajalta.

Torille tuleva omenapuu voisi kuiskia viisaita asiaoita ohikulkijoille ja soida kuten puilla on tapana.

Turussa satoi, lämmintä +18, pilvistä.